Salaviiniä ja selviämisen merkkejä

Hymyilen kahvijonossa naiselle joka hymyilee takaisin, poltan kielen espressoon joka on niin vahvaa että yhtäkkiä pilvet liikkuvat korkeiden pastellitalojen päällä oudosti. 

On aurinkoista, sitten taas kaatosadetta. Samaa vaihtelevaa sekoilua ovat tunnetilat: välillä rauhallista ja helppoa, joskus jopa hymyilyttää (paitsi silloin kun mietin sitä yltiöpositiivista miestä jota tapailin joka sanoi että kun on tosi paska päivä, kannattaa pakottaa itsensä hymyilemään, koska ihmismieli ei tiedä feikkihymyn ja tavallisen eroa ja sillä saa olonsa samantien paljon paremmaksi). 

Just. 

On päiviä kun ajattelen että luojan kiitos en ole nyt nihkeässä parisuhteessa tai entä jos olisi lapsia jotka eivät pääsisi kuuteen viikkoon ulos. Sitten taas samaan aikaan tekee mieli laittaa exälle viesti että hei muistatko silloin kun pakotin sut katsomaan Sinkkuelämää mun kanssa, olitko nähnyt sitä aiemmin koska oot ihan täysin kun Mister Big. Ja että lue tästä nyt rivien välistä ihan mitä haluat. 

On päiviä jolloin kadulla juotu kahvi ja pala bananabrediä maistuvat taivaallisemmalta kuin mikään gourmetillallinen ikinä, sitten taas niitä kun kiroan sitä että kaikki itse tekemäni ruoka maistuu aina ihan samalta. Kaupassa jumiudun maustehyllyn viereen pitkäksi aikaa miettimään mitä uusia mausteita voisin ostaa, sitten joku tympeä portugalilaisnainen tyyppii ostoskärryllään selkään enkä saa ostettua mitään. Mietin japanilaisia uutisia, joissa kehotettiin lähettämään miehet kauppaan, koska naiset ovat niin hitaita päätöksenteossa ja sitä miten voinkaan rakastaa Japania, vaikka se on tuollainen sukupuoliroolittunut takapajula. 

Ja on yksi ihan hirvittävän harmaa viikonloppu. Ulkona tosin paistaa aurinko ihan täydeltä taivaalta, mutta itse en haluaisi edes avata ikkunaluukkuja. Kaikki tuntuu merkityksettömältä ja raskaalta, en jaksa edes soittaa kenellekään ja makaan tuntikausia sohvalla epämukavassa asennossa nousematta ylös ja painelen play-nappia erinäisissä ohjelmapalveluissa jaksamatta keskittyä yhtään mihinkään. 

Sitten tulee maanantai, jolloin ehdin käydä lenkillä juuri ennen hirveää kaatosadetta, olen sisällä lämpimässä suihkussa juuri ennen kun se iskee. Ja sataa, tuntikausia saavista kaatamalla. 

Iltapäivällä kävelen kohti kauppaa ja törmään exääni kadulla. Tiiätkö, jotenkin tää ois helpompaa jos ois ees sellainen maailmanlopun meininki, että pitäis olla tuolla taistelemassa, ois jotain draamaa. HITTO KUN ON IKÄVÄ DRAAMAA, sanotaan sitten yhtäkkiä molemmat. Näyttikö hän ennen noin helvetin hyvältä, vai olenko vaan tuijotellut seiniä miesten sijaan viime aikoina, mietin kun jatkan matkaa kohti kauppaa. 

Tutun kahvilan take away-luukun kohdalla pysähdyn, ei näy ketään, mutta jään siihen selaamaan puhelinta. Kymmenen minuutin päästä kuulen kun joku sanoo nimeni, hei Saara, tuu käymään täällä sisällä. 

Kolmen tunnin päästä astun ilta-auringon värjäämälle tyhjälle kadulle. Olen niin onnellinen ja vähän humalassa, olen jutellut tuntikausia kahden (!) ihmisen kanssa: kulttuurieroista, miehistä, viinistä, tästä kaikesta. Oikeastaan paljon enemmän muusta kun tästä nyt päällä olevasta kaikesta. 

Nyt voin olla vaikka kuukauden yksin, ajattelen.
Kotona vastassa ovat muovikulhossa liuottuneet linssit, joista piti tehdä tänään keittoa. Siirrän ne pois näkyvistä ja tilaan uber eatsillä sushia. Aivan, olisinko sittenkään hyvä siinä dramaattisessa maailmanlopun meiningissä taistelemassa, mietin lapioidessani jonkun muun väkertämiä kalanpalasia suuhuni. Olenhan jo oppinut sen, että hätätilanteessa lukkiudun vessaan vasara käsiaseena (tästä lisää joskus myöhemmin). 

Nyt syön sushia sohvalla ilta-auringossa enkä ole ehkä ikinä tuntenut oloani näin onnelliseksi. 

Tai varmaksi siitä, että selviän kyllä ihan mistä vaan. Kunhan uskallan sanoa että välillä tarvitsen siihen muita ihmisiä. (Muista se, sittenkin kun tämä on ohi). 

<3