Huolia, huuhaata ja muuta kesältä 2019
Holy shit, mikä kesä, oikeesti,
manaan ystävälleni elokuun alussa. Voisiko tapahtua vaikka JOTAIN HYVÄÄKIN?
Eräänä viikonloppuna, juurikin kaiken sen ei hyvän keskellä, menen ystäväpariskuntani tyhjään asuntoon kastelemaan kukkia ja palaan sieltä kotiin vasta kolmen päivän päästä.
Istun heidän kauniilla sohvallaan pelkissä alusvaatteissa, syön sinihomejuustoa lusikalla suoraa paketista ja katson kolme kautta Girlsiä. Nukun 11 tuntia joka yö, verhot visusti kiinni.
Sitten vituttaa ettei ole mitään tekemistä lauantai-illalle ja vartin päästä kun exäni pyytää ravintolansa happy hourille, vastaan etten voi tulla koska VIHAAN KAIKKIA JA KAIKKEA. Sitten syön lisää homejuustoa. Holy shit tosiaankin, kesäni on aika perseestä.
Mutta kun selaan instagramiani, tajuan yhtäkkiä: kas kesäni näyttää itseasiassa aika kivalta. Joo, jos katson tätä ulkopuolisen silmin kyllähän tää muija välillä mainitsee sivulauseessa jotenkin ironisesti ettei ole niin hyvin mennyt, mutta ainakin se tekee koko ajan kaikkea, syö ulkona, juo viiniä ja kaikki näyttää ihanan värikkäältä ja kivalta ja jopas sen huonekasvitkin kukoistaa. Ja siellä se kävelee rannalla bikineissä ja näyttää ihan hyvältä.
Laihduin tänä kesänä monta kiloa ihan vaan siksi että lääkärin suosittelemalla ruokavaliolla en voi syödä juuri mitään. Kun on syönyt neljä päivää putkeen pelkkää bataattia ja lohta, on mielummin syömättä mitään kun syö niitä enää lisää. Olen ollut pahalla päällä ja kun olen pahalla päällä, ei huvita edes kävellä keittiöön asti. (Olen myös vähän liioitellut ruokavalioni suhteen. Tai no siis kaiken suhteen). Enkä ole ollut puolta prosenttiakaan onnellisempi siksi että olen yhtäkkiä laihempi.
Ja kun Suomesta tulevien sähköpostien vikat lauseet alkoivat olla jo hyvää syksyä, päätin etten voi antaa tämän kesän jäädä muistoissani holy-shit-että-olikin-paskaa -kesäksi. Buukkasin reissun eräälle kauniisti kukkivalle saarelle, vastasin kyllä toiseen kutsuun joka tuntui aluksi epämukavuusalueella oleilulta, puhuin ihan kaikista asioista, jopa niistä joista en olisi halunnut mainita sanallakaan.
Ja kun makasin jälleen akupunktiopöydällä mahallani ja alaselkääni aseteltiin kuppauskuppeja, jokaisella vedolla kuvittelin kropastani poistuvan jotain ikävää: pahoja muistoja, ilkeitä sanoja, epäreiluja sattumia. Sitten kun käännyin selälleni ja hoitaja asetteli neulat ihooni, ajattelin että näiden kautta tilalle tulee nyt hyviä energioita.
Ja sitten istuin ystävän kanssa viisi tuntia brunssilla ja hän jäsenteli ääneen sen, mitä olin pyöritellyt päässäni jo kauan: syy siihen miksi suurin osa ihmisistä ei muuta ulkomaille on se, että se on ihan helvetin vaikeaa, eikä se juuri helpota vaikka vuodet kuluvat. Homma näyttää ulospäin ihanalta, katso vaikka meidän kummankin elämää ulkopuolelta, we´re living the dream, mutta kukaan muu kuin yksin ulkomaille muuttanut ei tiedä millaista se on. Ja voi helvetti, me ollaan molemmat täällä vieläkin, me ollaan niin vahvoja ja ei muuten luovuteta. Ei ainakaan vielä tänä syksynä.
Sitten hän kertoo kaikista inspiroivista suunnitelmistaan syksylle, minä sanon vaan että vau ja ettei tämä kesä nyt niin paska ollutkaan kun se kuitenkin toi elämääni uuden ihmisen. Tai no se oli jo keväällä, mutta tänä vuonna ei ollut kunnon talvea ja seuraavana unettomana yönä kun selaan instagramstooreja helmikuuhun asti, totta tosiaan näyttää siltä että tässä maassa on koko ajan kesä ja aurinko paistaa.
Holy shit, mikään ei ole täydellisesti mutta moni asia on paremmin kun vaikkapa vuosi sitten. Miksi ne eivät olisi sitten paremmin ensi kuussa, ensi talvena tai jo ensi viikolla.
(Kesken tämän tekstin kirjoittamisen menen hakemaan lasillisen vettä ja tarkoituksenani on sen jälkeen kirjoittaa loppuun muotoilemani nerokas loppukaneetti. Juutun vesilasin hakureissulla keittiöön juttelemaan niin monista asioista etten enää palatessani muista loppukaneetista mitään).
