Sääntösuomalainen ranskalaisella itsetunnolla

Voimme kyllä tehdä sinulle perinteisen portugalilaisen jääkahvin, mikä sanoitkaan että sen nimi oli, hymyilevä tarjoilija sanoo minulle. Se on Mazagran, vastaan. Joo mutta sun täytyy tulla tuonne keittiöön ja opettaa meille kuinka se tehdään, tarjoilija sanoo ja nauraa, en ole koskaan sellaisesta kuullutkaan.

Olen kulkenut tänään täyden ympyrän turistista expatiksi (vaiko maahanmuuttajaksi) ja siitä sitten portugalilaiseksi paikalliseksi, ajattelen silloin. Katson aiemmin samana päivänä sadan metrin mittaista jonoa ratikkaan, huh onneksi en ole turisti, ajattelen silloin. Ja voi apua niitä paikallisia jotka yrittävät käyttää tuota ratikkaa ihan vaan paikasta toiseen siirtymiseen.

Kuuntelen väsyttävän kuuloista elämää networking-brunssilla. Me asutaan joka kuukausi eri maassa, sanoo amerikkalaisnainen, ja sitten lennetään joka toinen kuukausi Nykiin tapaamaan kavereita. Onneksi en ole myöskään digital nomad, ajattelen, kuulostaa uuvuttavalta ja hirveältä ympäristölle. Mietin myös usein sitä etten ole kuullut seitsemään vuoteen kenenkään muun puhuvan ilmastonmuutoksesta kuin suomalaisten. Täällä siitä ei puhu kukaan. Kun koronarajoitukset loppuvat, sen aikana löytynyt uudehko kaveri sanoo jee nyt voi lennähtää monta kertaa kuussa viikonloppulomalle vaikkapa Italiaan. Oispa rahaa sellaiseen, vastaan, ajatellen että seuraavaksi sanon kyllä että en myöskään lentelisi ees taas vaikka rahaa olisikin. Hän ei edes kuuntele minua vaan alkaa kertoa omista rahakkaista työprojekteistaan. Huokaan ja keksin tekosyyn jonka varjolla pakenen. Feikkiä kaveriutta vai maailmantuskaa, mitä lie pakenenkaan.

Mutta aurinkoisena keskiviikkona istun juomassa ”otan sitten vaan ihan tavallisen ison kahvin” -kahviani ja mietin asioita samalla kun voimakas tuuli heiluttaa pöydälle asetettuja raidallisia kukkia sekä juuri pestyjä hiuksiani.
Tarjoilijan aksentti on espanjalainen, viereisen pöydän miehet puhuvat ranskaa ja myös ranskalaisella maailmanomistaja-asenteella laittavat lähikaupasta ostamansa mehupurkin kahvilan pöydälle (Oma mehupurkki kahvilan pöydällä on itselleni aina osoitus ultimaattisesta kehtaamiskyvystä johon en itse pysty. Minulla kesti vuosikaudet oppia kehtaamaan syödä omia keksejä salaa katukahvilan pöydässä, olenhan niin sääntösuomalainen edelleen).

Edellisellä viikolla törmään ranskalaiseen puolituttuun jonka kanssa jumitamme puistonpenkille juomaan kahvia tunniksi ja koska emme juurikaan tunne toisiamme, puhumme kansallisuuksiemme eroista, tuosta aina helposta puheenaiheesta kenen tahansa kanssa. No emmä sua kovin tarkkaan tunne mutta sanoisin että sussa on kyllä sellainen ranskalaisten itsevarmuus, mies sanoo ja minua naurattaa muisto (suomalaisesta) koulusta jossa todistukseen kirjattiin että pitää olla rohkeampi ja puhua kuuluvammalla äänellä ja kuinka paljon minua se nolottikaan ja kuinka muistan sen hetken kahdeksanvuotiaana kun päätin että en enää ikinä ole ujo, EN VAAN OLE!
Ja sen jälkeen harvoin olen sitä enää kuullutkaan, usein kyllä kysytään millaisia suomalaiset ovatkaan kun en vastaa monen mielikuvaa siitä. Puhun hirveän paljon ja avoimesti jos huvittaa, toisinaan sitten huvittaa olla taas ihan mykkä. Mutta eivätkö kaikki ole sellaisia?

En tiedä muista mutta sinä ja muinakin iltapäivinä rakastan istua sellaisten kielten ympäröimänä joista en ymmärrä läheskään kaikkea. Se tuo vapautta. Voin olla irrallinen, en kuulu mihinkään, joskus se on aina ihaninta. Ihanaa tosin ei ole aina:
Voisko vittu olla pysähtymättä keskelle tietä, sanon usein selvällä suomella kun ärsyynnyn. Ihan hiljaa vaan itsekseni.

Paitsi eräänä päivänä hermostun vahingossa niin että sanon kuuluvasti englanniksi Oh isn’t it a French person, the owner of the whole Europe, kun tuntematon ranskalainen bisnesmies tukkii koko kadun ja puhuu puhelimeen toisella kädellään samalla huitoen niin että käsi osuu kylkeeni.
En tiedä kuuleeko mies minua, toivon että ei, eihän ihmisille kai tuolla lailla saisi kai raivostua keskellä katua.

Mutta musta raivostuminen on hyvä, eipä ainakaan kätke kaikkea sisäänsä. Sillä kyllä sekin sieltä joskus ulos tulee, puistonpenkkiranskis sanoo myös. Joo ihan totta, sellainen ei oo mun tapa, enää, vastaan ja mietin sitä kertaa kum heitin töissä suutuspäissäni puhelimeni seinään.
Siitä on niin monia vuosia että puhelimet olivat nykyistä kestävämpiä ja raivopuuskani jälkeen noukin vain luurini lattialta ja menin takaisin koneeni ääreen istumaan.

Puhelimet eivät kestä nykyisin enää mitään, itse taas kestän nykyisin kaikkea paremmin kun tuolloin.
Myös sitä raastavaa koti- ja johonkin kuulumis-ikävää jota koen niinä kauniina päivinä kun näen instagramista että Suomessa on keväinen aurinkokeli ja haluaisin olla osa sitä kollektiivista selvittiin taas yhdestä hirveän pitkästä ja pimeästä talvesta ja nyt voi elää vähän aikaa valoisaa elämää -tunnetta.

Toki ihana se alkukesä on täälläkin.