Hiekkapöly ja heikko olo
Saharan autiomaasta satava hiekkapöly peittää eräällä viikolla koko kaupungin kummalliseen kellertävänvaaleanpunaiseen valoon. Se peittää myös auringon, kaikkialla näyttää maalauksellisen samansävyiseltä mutta auttamattomasti tuntuu myös jotenkin vähän maailmanlopulta.
Kun kävelen rakennustyömaan ohitse ja näen työmiesten kantavan hiekkasäkkejä, mietin ukrainalaisia ihan tavallisia ihmisiä kasaamassa niitä eri paikkoihin estääkseen panssarivaunujen pääsyn kaupunkiin. Katson videon eräästäkin miehestä joka tekee samaa ja kuvaaja kysyy mitä hän yleensä tekee työkseen. Olen graafinen suunnittelija, mies vastaa. Vatsasta kouraisee.
Lahjoitan jo toistamiseen rahaa ihmiselle joka hankkii kypäriä ja muita tarvikkeita ihan tavallisille ihmisille sodan keskellä.
Kun olen sulkemassa auringon laskettua olohuoneen ikkunoita kuuluu lähipuistosta kirkuvien lasten ääniä. Illat ovat jo aika valoisis, lapset kirmailevat ulkona myöhään, kirkuvat innosta, hyppivät ja potkivat jalkapalloa suihkulähteeseen.
Mietin miltä tuntuu kuulla lasten kirkuvan kauhusta. En halua ajatella sitä, joten katson kolme tuntia vanhoja Seinfeldin jaksoja joissa kaikki on niin helppoa ja tavallista. Ei maskeja, ei käsienpesua, ei internetiä josta näkee hirveitä videoita ilmaiskuista.
En juo enää kotona viiniä, sanon ystävälle jolle lahjoita lakanoita ja tyynyliinoja koska hän majoittaa Ukrainasta paenneen naisen ja kissan parvelleen. Otat nyt kuitenkin tämän viinipullon kiitokseksi, hän sanoo ja tunkee punaviinin laukkuuni.
Seuraavana iltana katson tiskipöydälläni näköttävää pulloa – ja avaan sen.
Suoritan saman rutiinin kun aina sesongin vaihtuessa. Juon viiniä, sovitan koko vaatekaappini läpi ja keksin kuinka yhdistellä tämän ja tämän vaatteen uudella tavalla. Soittolista soittaa kaikkia sellaisia biisejä joista tulee mieleen menneitä keväitä, vaatteita ja murheitakin.
Mutta hetken ajan tämä rituaalini saa minut paremmalle päälle.
En saa kuitenkaan unta yöllä, olen juonut viiniä ennen liikaa kahvia, taas vaihteeksi. Ja päässä pyörii miljoona ajatusta joihin ei ole mitään vastausta. Suurin osa niistä on sellaisia joista sanon ystävälle aiemmin onneksi minä en ole vastuussa näiden asioiden ratkaisemisesta.
Minä ja graafikkoystäväni teemme taittoja ja kuvia mutta mietimme graafikoita muualla kyllä koko ajan.
Eräänä päivänä tunnin mittainen työpalaveri on tehokkaasti hoidettu kahdessakymmenessä minuutissa ja olen jo ulkona kahvilla kun pitäisi vielä olla puhumassa työasioita. Sinä päivänä kaikki tuntuu ihanalta, törmään tuttuihin yllättäen kahvilla, kaikki tuntuu vähän normaalimmalta.
Aurinkokin paistaa ja Saharan hiekkapöly on jo siirtynyt seuraavaan kohteeseen, ehkä Suomeen asti. On valoisaa ja lämmintä.
Kaiken päällä tuntuu kuitenkin vaanivan painostavan harmaa pilvi. Sellainen joka peittää näkemästä aurinkoa. Ja tulevaisuutta.
