Hapuileva normaaliin paluu

Toukokuu 2020

Ekana lämpimänä iltana kun menen lähipuistoon lukemaan kirjaa ja otan lasin viiniä ulkoterassilla, ympärillä on sellainen kirkuvien lasten, äänekkäiden amerikkalaisten ja ikkunasta musisoivan ranskalaisen kakofonia että tulee melkein ikävä täysin tyhjää huhtikuista kaupunkia, jolloin ainoa ääni oli kaatosade. 

Mutta kai tähän tottuu taas?

Huhtikuussa tulin myöhään illalla usein juoksemaan samaista pikkupuistoa kiertävää asfalttia vähän salaa. Tein sitä iltaisin vain siksi että saisin nukuttua. 

Nykyisin kun elämä on taas aika normaalia, nukun kuin tukki. 

Ravintolat alkavat availla, kahviloiden terasseilla saa istuskella, biitsillekin voisi ekaa kertaa jo mennä (jos uskaltautuisi junaan)… Ja olenkin alkanut levittää reviiriäni jo taas laajemmaksi kuin vain oma naapurustoni. 

Mutta oikeastaan mikään ensimmäisistä kerroista koronakevään jälkeen ei ole sitten sellaista kun olin odottanut.

Ensimmäinen ulkona syöty lounas on vähän mauton intialainen mössöruoka, euron lounasviini toki tuntuu ihanalta ja on hintaansa nähden aivan juotavaa. Illalla mietin miksen desinfioiunut pöydällä olleita aterimia, olikohan joku desinfioinut ne ja oliko tarjoilijalla aluksi maski naamalla mutta lopuksi sitten ei?

Ensimmäinen kerta kun juon kahvin kahvikupista pahvimukin sijaan tuntuu kaikista näistä ehkä eniten luksukselta, ihan vaan siksi että olen ainoa asiakas ja on aivan hiirenhiljaista, lukuunottamatta runollisesti puusta tipahtelevia kukkasia. 

Kotona ei ole hiirenhiljaista,
yläkerran tyhjillään olleeseen air bnb:hen ilmestyy jostain brasilialaisnainen, joka kävelee korkokengillä yksin kotona pitkin puulattioita ja kailottaa puhelimeen kymmenen tuntia päivässä.

Minähän en tällaista ala kuuntelemaan, puhisen itsekseni ja kävelen yläkertaan urputtamaan. Ja seuraavana iltana tehostan vielä urputustani hakkaamalla luudalla olohuoneen kattoa, kello kaksitoista yöllä kun Mr. Heckles konsanaan. 

On taas ikävä hiljaisuutta. 

Niin, kyllä mä lopetin jo tupakoinnin kun mulla on tää keuhkosairaus, naapurin portugalilaisrouva kertoo minulle kadulla kasvomaskinsa takaa. Mutta sitten tuli tämä hemmetin korona! Mitä muutakaan sitä tekisi kun joutuu istumaan vaan kotona? Pakko on tupakoida että olisi edes jotain tekemistä. I get it, mutta ehkä tämä on jo pian historiaa, sanon ja pakenen puistokahvilan kahvijonoon.

Ensimmäistä kertaa puiston penkillä ihan luvan kanssa nautittu kahvi maistuu ihanalta. Poliisin asettamat teipit on revitty irti, ne lepattavat tuulessa pitäen kummallista säksättävää ääntä.

Seuraavana päivänä palaan penkille istumaan, minulla on kirja, itseleivottuja terveyskeksejä ja kuuma kahvi. Tässä voin istua nyt vaikka loppupäivän, ajattelen, muistele kuinka kaipasit tätä!  Ja yhtäkkiä tuntuu että viimeiset kaksi kuukautta ovat vaan pyyhkiytynyt samantien mielestä. 

Mutta ei tunnu oikein miltään, mietin mielessäni. Miksei?!

Ekan kerran kun on avajaisbileet, olen siellä väärään aikaan. Jos instagramissa sanotaan kello yksi, menen paikalle puoli kahdelta, olen ainoa vieras siellä ja on jotenkin epämukavaa. Illalla huomaan instagramista että kaikki muut menivät vasta illalla. 

Uuteen elämään, tai no siis vanhaan palaaminen
tuntuu oudolta takeltelulta, mikään ei oikein suju, tunnu… luonnistu. 

Olen jotenkin oudon surumielinen koko ensimmäisen normaalin viikon. Yritänkö nyt ihan liikaa?  Illalla on kurkku kipeä, tiedän että se on vaan allergiaa mutta heti ajattelen kaikkea muuta. 

Välillä tekee mieli palata siihen turvallisen tylsään aikaan jolloin ei saanutkaan tehdä mitään, tulin ruokakaupasta lauantaina kello kuusi illalla, laitoin oven takalukkoon, kävin suihkussa ja vaihdoin pyjaman päälle. 

Toukokuussa ajattelen että takuulla palaamme vielä kotona istumiseen toisella tuotantokaudella.  Ja sitten voi valittaa siitä että miksen nauttinut enemmän siitä puistonpenkkikahvista kun sitä sai taas välillä tehdä? Mutta nyt kun alkaa näyttää siltä ettei toista aaltoa ihan välttämättä tulekaan, en ole ihan varma miten jäsentelisin ajatukseni.

Vuosi 2020 tulee varmaan jäämään ikuisesti mieleen sellaisena odotapa vaan, ei tässä ollutkaan vielä kaikki –vuotena… Sen ainakin tietää jo nyt, etten koskaan tule sanomaan lausetta: hmm, kevät 2020, mitä mä silloin teinkään? 

Se on ihan varmaa ainakin, ellei mikään muu tänä vuonna ole.