#girlboss vai #miehenelättämä?
Olin viime syksynä kivalla illallisella, jossa toisilleen tuntemattomat designernaiset puhuivat paljon erilaisista alaan liittyvistä asioista. Oli arkkitehtiä, graafikkoa, kirjoittajaa. Kymmenen vuotta uraa tahkoneita ja just aloittaneita. Ilta oli inspiroiva, mutta kotiin kävellessäni aloin taas pohtia erästä asiaa, joka vaivaa minua aika usein.
On paljon ihmisiä, jotka puhuvat julkisesti kovalla innolla siitä, miten omia unelmiaan pitää seurata, ei kannata jäädä sellaiseen työhön josta ei tykkää ja kuinka kaikkien pitäisi olla oma pomonsa. Girlbossia ja oman jutun tekemistä tuutataan nyt joka puolelta.
Nämä ihmiset ovat myös niitä aktiivisimpia sosiaalisessa mediassa. Sieltä näkyy että itse itsensä pomoilla on varaa tilailla ruokaa lähettipalveluilla kotiin jatkuvalla syötöllä ja ostella kaikkea kaunista koko ajan. He palaveeraavat kalliissa kahviloissa aamutuimaan ja reissaavat ympäri maailmaa läppäri kainalossa. Kaikki näyttää paljon ihanammalta ja inspiroivammalta kuin se marraskuinen aamupalaveri harmaassa toimistoneukkarissa ja pomon tekemät to do –listat pöydällä odottamassa.
Kyseisellä illallisellakin eräs osallistujista kertoi, kuinka jätti työnsä pankissa ja aloitti uuden elämän: nykyisin hän suunnittelee kauniita muistikirjoja. On niin paljon ihanampaa, nainen jatkoi. Mutta kaiken tän on mahdollistanut mun mies, joka elätti mua pari ekaa vuotta, hän sitten lisäsi.
Haluaisin että tämä lukisi useammin pikkuprintillä ihmisten kuvien ja postausten alareunassa:
#pappabetalar #mieskustantaa #mummonperinnölläeläen tai mikä se totuus onkaan. Tai edes se, että voin tehdä tällaisia päätöksiä, koska tiukan paikan tullen vanhempani auttavat rahallisesti. Sekin on aikamoinen etuoikeus, joka monelta puuttuu.
Tietysti olen samaa mieltä siitä, että elämä on liian lyhyt siihen, että tekee työtä jota vihaa. Mutta omalla kohdallani pistää vihaksi myös se, miten annetaan sellainen mielikuva että päivätyön jättäminen olisi helppo ja sankarillinen teko ja yrittäjyys ja oman bisneksen pyörittäminen olisi superhelppoa ja rahakasta heti alusta alkaen.
Ei helvetissä ole.
Minua ahdistaa suunnattomasti myös niiden medialukutaidottomien teinityttöjen puolesta, jotka kuvittelevat että vaikkapa pääkaupunkiseudulta asunnon ostaminen, ja muutenkin siellä itsensä elättäminen, luksuslomat ja kaunis koti aina täynnä tuoreita leikkokukkia olisi jotenkin helposti tavoitettavissa sellaisilla titteleillä kun vaikkapa vapaa kirjoittaja tai bloggaaja.
Kun ei ole. Niitä ihmisiä on määrällisesti tosi vähän. Paljon normaalimpaa on (varsinkin uran alussa) tehdä sitä perustyötä, ei mitään suurinta unelmaa ja ihaninta koskaan (eikä siltikään ehkä ole varaa kaikkeen tuohon). Pitäisi myös aina muistaa se, että osa niistä menestyneistä bloggaajistakin on tehnyt myös ihan tavallisia duuneja ensin ja ehkä kerännyt sillä pesämunaa, joka mahdollistaa osittain sen, että tulot ovat epävakaat. Tai sitten he ovat vaan osuneet kultasuoneen (tai kultalusikkaan).
Netin, sosiaalisen median ja blogien valheellisuudesta puhutaan muka koko ajan. Minusta niistä ei siltikään puhuta tarpeeksi.
Tosi-tv –buumin alkaessa vuosia sitten päiviteltiin sitä, että jonkun tutkimuksen mukaan tosi monien teinien haaveammatti oli julkkis. Nykyisin se varmaan on #girlboss. Eikä siinä mitään.
Mua ahdistaa se, kun sun unelmatkin on niin realistisia, sanoi exäni muinoin. Ja mua ahdistaa sun puolesta se, että sä oon niin epärealistinen haihattelija ettei tosikaan. Erohan siitä tuli, mutta pysyn kannassani:
Haaveita pitää olla, mutta pitää olla myös tajua siitä,
mikä on todellisuutta.
—-
#girlboss OR
#myhusbandsmoney #myparentsarerich
120 Comments
Pakkaspinja
Hyvä kirjoitus, olen niin samaa mieltä!
Tuntuu, että nuorten (aikuisten) unelma on tällä hetkellä työ, joka on kaikkea muuta kuin toimisto ydeksästä viiteen. Ja ei siinä mitään, unelmia pitää olla. Mutta, itse olen tällä hetkellä unelma-ammatissani eli työskentelen alalla, jota aikoinaan opiskelin, saan kehittää osaamistani ja työskennellä asioiden parissa, joista pidän. Silti, kirjoitan tätäkin kommenttia 80-luvun toimistossa, johon rantauduin kahdeksan jälkeen ja lähden neljältä. Täällä juodaan JuhlaMokkaa, pidetään palavereita ankeissa neukkareissa, ei ole mahtavia hengailutiloja eikä Fatboy:ta, mutta on sekalainen joukko mukavia tyyppejä, omanalan huippuasiantuntijoita, mahtavia keskusteluita, tulostimen jumittamista, välillä työtehtäviä, jotka jättäisin mieluummin välistä. Viime viikon glamour-hetki oli päivän työmatka Ouluun. Ja silti tämä on se unelmien paikka, jossa haluan työaikani viettää.
Ihanaa perjantaita ja villejä unelmia kaikille!
saarah
Juuri näin! Ja todellakin, unelmia pitää olla, mutta myös tajua siitä, että tosi moni työpaikka on just tollanen kun kuvailit. Ei työelämä useimmiten ole vaan ihanaa ja instagram-kamaa, usein se on just tollasta arkista työtä.
Helen27
Ja vielä – ne valkokulta-timantti kihlasormukset… Aina mies ostaa ja sitten naiset kilpailevat kivien koosta… Ei sillä näytä olevan väliä, että valkokulta ei ole edes kulta ja timanttien arvo on todelisuudessa vain murtoosa hinnasta. (Timantit, muuten, eivät ole harvinaisiaja valkokulta on halpa sekoitus kullasta ja muista aineista.) Miksi naiset eivät osta koruja ja kihlasormuksia? Tämähän on legaalista prostituutiota.
Vierailija
Aika epäasiallinen kommentti muuten niin hyvässä kommenttiketjussa. Erinäisistä syistä ihminen voi joutua toisen elättämäksi eri elämäntilanteissa, niin kauan kuin järjestelyyn osallistuvat ovat itse tyytyväisiä ja pelin henki on reilu, en näe ongelmaa. Itselleni on esimerkiksi ollut henkisesti todella raskasta, kun en ole saanut töitä, joilla rahoittaa opintoni, tukikuukaudet on käytetty, enkä miehen tulojen vuoksi voi saada toimeentulotukea tai asumistukea, vaikka omat tuloni ovat nollassa. Olen myös joutunut lainaamaan äidiltäni rahaa. Silti jonkin verran pystyn nauttimaan lahjaksi saaduista kauniista koruista ja vaatteista. Haen kokoajan kuumeisesti töitä ja yritän saada tutkinnon kasaan. Itselleni olisi tärkeää päästä osallistumaan yhteisiin kuluihin ja ainakin maksaa itse omat ostokseni, mutta en kyllä paheksu niitäkään, jotka pystyvät nauttimaan elätettävinä olemisesta. Kortensa voi kantaa kekoon monella tavalla.
saarah
Joo, tuo ylempi oli kyllä outo ja aiheeseen liittymätönkin kommentti, just kun ajattelin että mahtavaa et tää postaus on herättänyt näin järkevää keskustelua!
Mia Juva
Oli aika kummallinen kommentti – tuolla samalla nimimerkillä on hyökätty yhden bloggarin sivuille aivan samoilla argumenteilla. Tuon bloggarin pitäisi alkaa heti merkitä kaikki tuotteet, jotka eivät ole sponsoriyhteistyön kautta tulleita muutoin “syytteenä” legaalihuoraus. Törkeää.
mies
Kyllähän se on ihan oikein, että kutsutaan miehensä elättämiä naisia sillä nimellä mitä he ovat. Tai siis, ei siinä mitään, jos elää miehensä rahoilla säästeliäästi, vaatimattomasti, ja kärvistellen. Mutta nainen joka tuhlaa miehensä rahoja ja esittelee itseään niillä, niin todellakin siihen on vain yksi nimitys.
Vierailija
Tän on jo pakko olla trolli?
Myös mies
Jep, niin se on, että monet naiset, jotka esittelevät tavaroita somessa ja blogeissa, ovat itseasiassa miesten elättämiä. Miehet maksavat remontit, autot, huonekalut, lomamatkat ja myös naiset korut. Mielestäni kommentti on asiallinen. Moni kaveri on tästä puhunnut. Some on täynnä naisia, jotka ovat miesten elättämiä eli just niitä laillisia huoria. Järkyttävä totuus? Ehkä kannattaa katsoa peiliin ja puhua välillä myös miesten kanssa tästä aiheesta.
Vierailija
Huora on loukkaava nimitys prostituoidusta. Prostituution etiikasta voi keskustella, itse en ymmärrä mitä muuta eroa seksityöllä on minkä tahansa muun työn kanssa, kuin tämä stigma. Ihmiskauppa on tietysti rikollista ja aivan toinen asia. Prostituutiolla on enemmän yhteistä minkä tahansa muun työn kanssa, kuin parisuhteen kanssa, jossa osapuolten taloudellinen panos on epätasainen. On kohtuullisen selvää, että jos miehille maksetaan keskimäärin parempaa palkkaa kuin naisille, on todennäköistä, että heteroparisuhteessa mies tienaa enemmän. Omassa avioliitossamme olemme mieheni kanssa sopineet, että jaamme yhteiset menot siten, että molemmille jää “omaa rahaa” yhtä paljon. Minä maksoin isoista yhteisistä hankinnoista suurimman osan perinnöstäni (samoin asunnon pääoman kokonaan), mutta mies on elättänyt minua opintojeni aikana tukikuukausien loputtua. Olen luvannut vastaavasti elättää häntä (työlläni, johon olen pätevöitynyt hänen mahdollistamansa opiskelun kautta), kun hän haluaa tulevaisuudessa jäädä koti-isäksi ja/tai pitää sapattivapaata jossain vaiheessa. Perheen menot on mahdollista jakaa todella monella tavalla, eikö pidä unohtaa työpanosta kotona tästä yhtälöstä. Avioliitossa puolisot ovat elatusvelvollisia toisiinsa nähden, mutta kukaan ei pakota pysymään avioliitossa, missä toinen ei kunnioita yhteisiä sopimuksia menojen jakamisesta tai ei muuten halua panostaa suhteeseen. Lisäksi minusta ei ole mitään ihmeellistä siinä, että blogiskenestä ison osan muodostavat ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta ole täysipäiväisessä ansiotyössä, niin kirjoittaja- kuin lukijapuolella, heillä kertakaikkiaan on aikaa ja toisaalta puutuu työn tuoma sosiaalinen verkosto.
saarah
Musta tässä lähdetään nyt vähän sivuraiteille koko jutusta. Toki on naisia, joiden miehet elättävät niitä (ja miehiä, joiden naiset elättävät niitä), mutta huora-nimityksen käyttäminen kyseisesta asiasta tai muutenkaan täällä kommenttiboksissa ikävä kyllä antaa kommentoijasta sellaisen kuvan että hän on joko edelleen yläasteella tai sitten henkisesti siellä yläasteella koko ikänsä.
Näin blogin kirjoittajana itseasiassa voisin kieltää kaiken huorittelun tän blogin kommentoinnista, kiitos.
Vierailija
No ensinnäkin prostituutio on laillista ja meitä omat kihlasormuksensa ostavia naisia on kyllä. Juu, timantit on huijausta tavallaan enkä itse niihin paljon rahaa laittaisi mutta valkokullan jälleenmyyntiarvo on yhtä hyvä kuin keltakullan ja jos omat kihla- ja vihkisormukset ostaa tuota ajatellen niin ehkä ei kannattaisi ostaa ollenkaan.
Vierailija
Tämä alkaa mennä jo aika paljon asian vierestä, mutta me teetimme mieheni kanssa sormuksemme naapurin korusepällä, niin suuri osa korujen hinnasta muodostui suunnittelusta ja muusta työstä, että on selvää, ettei jälleenmyyntiarvo ainakaan romumetallina ole lähelläkään ostohintaa. Tuntuu kuitenkin mukavalta maksaa kotimaisesta käsityöstä. Sormusten tunnearvo on kuitenkin kohdillaan. Pakko nyt vielä lisätä tähän valkokulta-asiaan, että kullan pitoisuus ilmoitetaan väristä riippumatta karaatteina, puhtaasta kullasta ei voi tehdä koruja, koska se on liian pehmeää, eli 18 K valkokullassa ja keltakullassa on täsmälleen sama määrä kultaa. Kukin miettiköön omalla kohdallaan, kuinka paljon rahaa haluaa esim. sormuksiin tai häihin käyttää vai haluaako ollenkaan.
Himalajan Nauru
Kiitos! Rohkea ja hyvä avaus!
Elämäntilanteita on erilaisia. Olen itsekin tehnyt rohkeita hyppyjä, mm. muuttanut rakkauden vuoksi Nepaliin. Olen vaihtanut asuinpaikkakuntaa ja työpaikkaa usein ympäri Suomen. Olen jopa vaihtanut ihmissuhdetta, työpaikkaa, paikkakuntaa ja kotia kaikkea samalla rytinällä. Se on ollut mahdollista, koska olin nuori, jaksoin tehdä useampaa työtä päällekkäin. Lisäksi olin varsin etuoikeutetusta asemassa sillä tiesin, että tiukan paikan tullen voin pyytää vanhemmilta taloudellista tukea.
Nyt olen kuitenkin jo yli 40-vuotias. En enää voi ajatella, että iskä pelastaa. Sen sijaan vanhenevat vanhempani tarvitsevat minun apuani. Minulla on kiva omistusasunto, jonka kulut maksan yksin. Se on tosin vähän syrjässä, sillä tuloni eivät riitä asunnon hankkimiseen Helsingin keskustasta. Olisihan se toki kivaa ja helppoa, jos voisi asua valoisassa asunnossa vaikkapa Töölössä ja kaikkialle olisi kävelymatka.
Realiteetti on kuitenkin se, että olen kokenut vakavan uupumuksen kaksikin kertaa. Lisäksi sairastuin vakavasti. Tajusin, että en ole kone, joka jaksaa mitä vain. Myös tyhjän päälle hyppääminen on minun luonteelleni hyvin kuluttavaa.
Niinpä hyväksyn faktat. Käyn töissä, vaikka se ei enää suuri intohimoni olekaan. Minulla on kuitenkin mukavia työkavereita ja voin työni kautta tehdä maailmasta hieman paremman. Lisäksi työ luo taloudellisen varmuuden. Tiedän, että pystyn maksamaan laskuni.
Teen sitten vapaa-ajallani niitä asioita, jotka tuovat merkitystä elämääni. Minulle tämä järjestely sopii. 😉 Toki olisi kivaa tehdä vain niitä asioita, joihin on valtava into ja palo. Mutta on kiva voida nukkua yönsä ilman huolta siitä, lähteekö asunto alta tms. Kukin siis tyylillään.
saarah
Kiitos kun jaoit tän tarinan!
Oon niin samaa mieltä tästä Toki olisi kivaa tehdä vain niitä asioita, joihin on valtava into ja palo. Mutta on kiva voida nukkua yönsä ilman huolta siitä, lähteekö asunto alta tms. Kukin siis tyylillään.
Tietysti olisi ihana että sillä omalla intohimotyöllään voisi tienata elantonsa, mutta ei se aina vaan ole mahdollista.
riik
Vähän tähän samaan aiheeseen liittyen mä oon aina ihmetellyt opojen kannustavaa asennetta kaiken maailman taide- ja kädentaito-opintoja kohtaan. Oikeasti ihan todella harva pystyy elättämään itensä niillä duuneilla.
Vaikka oon itsekin kulttuurialalla (ja ehkä juuri siksi) toivoisin oman lapseni hankkivan joskus ammatin, jossa on todennäköistä työllistyä. Harrastaa voi sitten ihan mitä haluaa. Kuulostaa kyllä raadolliselta ja unelmien alasampumiselta, tajuan sen itsekin.
Himalajan Nauru
Hmm. Tosiasiat on hyvä pitää mielessä. Kulttuurin alan koulutus on hyvä ja kattava. Olen työskennellyt itsekin ammattikoulussa kulttuurin opetusalalla. Tosiasia on kuitenkin se, että alalla kilpailu on kovaa. Vain luokkansa parhaat työllistyvät.
Toisaalta kulttuurin alan koulutus antaa hyvät valmiudet toimia yrittäjänä ja jatkaa esimerkiksi ammattikorkeakouluun (mikäli on panostanut opintoihin ja saanut hyvät arvosanat). Ei koulutus siis hukkaan mene. 🙂 Nykyään muutenkin ihmiset vaihtavat ammattia keskimäärin 2-3 kertaa ja kouluttautuvat uudelleen. Oppia ikä kaikki.
riik
Totta. Mutta mä oon törmännyt tässä viime aikoina näihin muotoilija amk -tyyppeihin, joille ei ole duunia ja opintotukikuukaudet on jo käytetty. Se on musta vähän karu tilanne.
Himalajan Nauru
Totta. Tuo on kyllä varsin karua. 🙁
Vierailija
Millään alalla kaikki ei työllisty, siitäkin puhutaan tosi vähän, että hammaslääkäri- ja lääkäripariskunnatkin saattavat joutua lähtemään töiden perässä eri paikkakunnille ja asumaan erossa lapsistaan, jos haluavat työllistyä. Itseä kaduttaa, etten seurannut intohimoa kulttuurialalle, vaan kouluttauduin tunnollisesti piiitkään “varman” toimeentulon toivossa ja vielä vaihdoin alaa parempien työllisyysnäkymien toivossa. Sitten katselen kateellisena, velkaisena ja työttömänä, kun ystävät toteuttavat itseään onnellisina niukasti eläen.
saarah
Taas lily heittelee kommentit miten sattuu (saiskohan tän JOSKUS muuten korjattua?).
Toi on tietty kans totta, että millään alalla ei ole takuuta työllistymisestä ja aina saattaa tehdä vääriä valintoja. Ja sekin, että maailma muuttuu koko ajan. Itse kouluttauduin graafiseksi suunnittelijaksi suunnilleen just ennen kun siitä tuli kaikkien unelma-ammatti. Itse kun valmistuin, oli työllistymisnäkymät vielä suht ok, mut sit joskus viiden vuoden päästä työttömiä graafikoita oli ihan hulluna. Tietty talouden romahdus oli toinen asiaan liittyvä juttu.
Mutta musta on varsinkin vaarallista se, et jos esim. teinitytöt ei halua opiskella itselleen ammattia vaan unelmoivat vaan kuvailevansa leikkokukkia kotona työkseen.
mibs
Heh, olipa osuva kommentti. Ensimmäinen paremmin työllistävä ammatti ei tuntunut yhtään omalta, ja uskaltauduin hakemaan sydäntä lähellä olevalle kulttuurialalle. Opinnot olivat unelmien täyttymys, mutta työttömäksi tuli valmistuttua. Nyt kituutan tuon ensimmäisenä hankitun epämieluisan ammatin töissä, ja makselen kulttuurialan viisivuotisten opintojen aikana kertynyttä opintolainaa pois.. Hinku kulttuurialan töihin olisi edelleen suuri, mutta niinhän se on monella muullakin.
Mutta ihana kirjoitus! Ihanaa, että joku kirjoitti tästä rehellisesti. On hurjaa miettiä juurikin teinien maailmaa, kun some vaikuttaa niin paljon sekä ulkonäköihanteisiin, että siihen, mitä tavoitellaan elämältä.
saarah
Niinpä! Toivon todellakin että opinto-ohjaus on kehittynyt meidän ajoista, eikä enää olla sillai et aijaa, tykkäät kuviksesta, varmaan joku taideala ois sulle hyvä.
gonewiththefairies_
Samaa olen itsekin ihmetellyt. Kaveri kertoi yläasteen opon kannustaneen häntä opiskelemaan paleontologiaa. Suomessa on (kaverin kertoman mukaan) viisi alan työpaikkaa, kaikki samassa tutkimusryhmässä.
Saranda
Mahtava kirjoitus, Saara. Ja tosi fiksuja kommentteja täällä, oli mukava lukea niitä. 🙂 Tykkään tosta sun näkökulmasta että “joo, mahdollista se on, mutta ei kaikille”. Just näin! Kaikki voi tavoitella unelmiaan mutta realiteettikin kannattaa pitää mielessä ettei sitten sen puutteen nojassa ota tosi hölmöjä riskejä. 🙂
saarah
Aivan, tota realismia mä tässä juuri peräänkuulutan! Tietysti pitää olla unelmia, mutta myös paljon järkeä ja realismia 🙂
Purrr
Oon niiiin sama mieltä sun kanssa! Tosi hyvä postaus.
Mullakin oli aiemmassa työssä tosi vaikeaa (koska työ oli kamalaa ja rankkaa ja opiskelin päälle) ja vtutti aina kun just tällainen hyväosainen ystävä kysyi, että miksi en vaan jätä mun duunia jos se on niin kamalaa. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, että se ei olla edes vaihtoehto. Mulla oli asuntolaina ja jollain sitä kai muutenkin pitäisi elää, ei mun vanhemmat tai rikas poikaystävä ollut ottamassa musta koppia jos olisin päättänyt jättää duunini.
saarah
Näin juuri! Oon ollut ite samantyyppisessä tilanteessa ja niissä huomaa sen, miten eri taustoista tulevien ihmisten realiteetit on niin erit. Harva voi just ottaa loparit töistä ja alkaa miettiä mitä sit tekis. Aika moni tarvii sen kuukausipalkan elämiseen ja ilman työtä ei voi kovin kauan “miettiä sitä seuraavaa suuntaa”, ellei joku elätä sillä aikaa…
LaneyV
Juurikin näin. Tahkoan vuorotyössä väitöskirjan ohella jotta saan sen näin ulkomailla maksettua. Työ ei ole erityisen inspiroivaa ja ohessa esiintyy erinäisiä ongelmia työpaikkakiusaamisesta lähtien. Helppohan se on ulkopuolisen sanoa että ’ota ja lähde koulutusta vastaavaan työhön’ – vuokrasopimus ja opiskelu pitävät kuitenkin kiinni hommassa jolla saan kaiken maksettua. Eläkkeellä olevalta äidiltä ei todellakaan saa apua ja aviopuolisoa ei tukena ole. Checks and balances, as they say. Täytyy vaan painaa maalia kohti!
Mayy
Itsellä vähän päinvastainen tilanne: mulla on vakiduuni ja sen myötä tasainen tulo, joka mahdollistaa sen, että poikaystävä pystyy tekemään kokopäiväisesti töitä yrityksessään. Tästä tilanteesta ollaan puhuttu monesti, että varmaan aika monen muunkin (muotoilualan) pienyrityksen tilanne oikeesti on se, että sitä pyöritetään palkatta, perinnöllä ja/tai perheen/puolison tuella. Ulospäin tämähän ei näy: kaikki on vaan niin menestyneitä, ja some ruokkii mielikuvaa entisestään. Tietty ihan bisneksenkin vuoksi täytyy jotain kulissia pitää yllä (vai pitääkö?): ei ole kauhean uskottavaa yritystoimintaa jos julkisesti ulvoo sitä, miten ei rahat riitä omien laskujen maksamiseen ja ei pariin vuoteen ole saanut nostettua itselleen juurikaan palkkaa… Mutta ei tää elämänvaihe ikuisesti kestä. Luotto menestymiseen meillä ainakin on kova, ei tätä muuten tehtäisi. Ja jos nyt niin ikävästi kävisikin, ettei tästä tulekaan menestyvää yritystä, niin so what? Tulipahan testattua. Etenkin kun on niin etuoikeutettu, että voi testata. Mut mielenkiintoista pohdintaa, kiitos tästä(kin) postauksesta!
saarah
Ihan totta, toi on varmaan usein se tilanne. Emmäkään ajattelis et sen firman pitäis tehdä jotain realistista tilitystä siitä, millaista se yrittäjyys välillä onkaan, se tuntuis vähän hassulta. Tykkään myös sun asenteesta
Luotto menestymiseen meillä ainakin on kova, ei tätä muuten tehtäisi. Ja jos nyt niin ikävästi kävisikin, ettei tästä tulekaan menestyvää yritystä, niin so what? Tulipahan testattua.
🙂
Vierailija
Kiitos Saara, taas kerran muotoilit sanoiksi sellasen muodottoman ärtymyksen joka mun mielessä on vilahdellut sosiaalista mediaa ja blogeja selaillessa!
saarah
Kiitos! Mua on kans vaivannut tää asia aika kauan, eli oli pakko nyt laittaa ajatuksensa sanoiksi kun tällainen kanava kerran on 🙂
CougarWoman
#myhusbandsmoney täällä hei!
En mitenkään voisi muuten lähteä keväällä kuukaudeksi vapaaehtoistyöhön ja opiskelemaan arabian kieltä, ellei mun kultainen aviomies olisi sanonut, että totta kai voit mennä, kun kerran siitä haaveilet, ja elä huolehdi rahasta (joudun ottamaan useamman viikon palkatonta lomaa, mikä ei taloudellisesti olisi ollenkaan mahdollista, ellei mies tienaisi niin isosti).
saarah
Juuri näin! Eikä musta tossa TIETENKÄÄN oo mitään pahaa, hienoahan se on, jos toinen pystyy tukemaan rahallisesti 🙂 Mutta kaipaisin just tota rehellisyyttä ja asiasta puhumista enemmän.
CougarWoman
Joo en mä ajatellutkaan, että olisit ajatellut, että tässä olisi mitään pahaa. 🙂 Ei tullut semmosia viboja ollenkaan, ajattelin vaan ilmoittautua, kun just penäsit sen perään, että näistä pitäisi puhua enemmän. 🙂
saarah
Hahaa, enkä mä mitenkään nää et sä postailisit sun reissusta mitään #girlbossina tässä nyt teen vapaaehtoistyötä 😀 😀
Workin'girl
Melkein itkua tuhersin onnesta tätä lukiessa, vihdoin joku sanoo sen ääneen. Ihanan aito kirjoitus, itse seuraan sivusta haihattelijaa joka vaihtaa elämää yhdestä toiseen melkein silmänräpäyksessä. Olen miettinyt onko minussa jotain vikaa kun olen “vain” tavallisissa töissä ja vuokralla lähiössä, mitä teen väärin kun en voi tehdä samoin. Mutta ei, selvisi että hänelläkin on perintö. Kieltäydyn tästä lähin tuntemasta alemmuuden tunnetta jos ilahdun tulppaanien tukkutarjouksesta, että saisin minäkin niitä kukkia joskus kotiini!
saarah
Ihana kommentti, kiitos <3
Musta tää on niin tärkeä aihe, että oli pakko nyt tehdä vihdoin postaus aiheesta. Itseasiassa oon kirjoittanut tän jo lokakuussa, mutta en ollut vaan julkaissut tekstiä, koska tiesin että tässä on se väärinymmärryksen mahdollisuus et aatellaan et tyrmään sen et ei kannata unelmoida ollenkaan. Toki kannattaa, mut just toi realismiasia, eli esim se et onko sitä perintöä tms. on hyvä muistaa.
Ninne
Toi on niin totta ja samoin tämä koko kirjoitus. Surullista on, että sitten usein nämä jonkun muun rahoilla menestyvät ihmiset ovat niitä, jotka ovat näkyvimmin esillä sosiaalisessa mediassa. Monesti olen itsekin miettinyt miksi joku pystyy tuohon mutta minä en. Kuulun suunnilleen keskituloisten joukkoon ja joka kuukausi joudun laskemaan ja pohtimaan mihin rahat tässä kuussa riittää. Jos ostaisin viikoittain leikkokukkia, latteja, merkkivaatteita ja ravintolaillallisia, niin olisin puilla paljailla hyvin nopeasti.
Usein olen myös törmännyt näiden “rikkaiden” asenteisiin ja ihmettelyyn siitä, miksi ei voi lähteä baariin, ulkomaille, ravintolaan… Heille tuntuu olevan täysin utopiaa se, että osa joutuu pohtimaan tulojaan ja menojaan todella tarkasti.
Olisi ehdottoman mielenkiintoista tietää tarkemmin näiden ihmisten taustoja, koska on erittäin tunnistettavaa tuo ajatus, että mitä sitä itse tekee väärin tavallisessa työssään ja vuokra-asunnossaan kun ei kykene ylläpitämään samanlaista elämäntyyliä. Suomessa raha-asiat ovat mielestäni muutoinkin aivan liian suuri tabu. Palkkakehitystä ja epätasa-arvoa on erittäin vaikea korjata, jos asioista ei voida puhua realistisesti ja niiden oikeilla nimillä.
paulahelena
Tää oli hyvä muistutus itellekin! Oon surffaillut kivempien työpaikkojen perässä ja harkinnut ihan muiden alojen opiskelua, jos vaikka löytyis jotain hauskempaa/mukavampaa/täydellisempää/intohimoisempaa/motivoivampaa tapaa hankkia elantonsa, vaikka nykyisessäkään ei sinänsä oo mitään vikaa. Pitäis muistaa, että kaikilla ei oo varaa vaihtaa edes sitä viis miikan työpaikkaa saati sit tällasta “ihan kiva kasiplus” -jobia. No, tänään alkaa äitiysvapaa, eli eipä tartte hetkeen miettiä työasioita. Ja taas yks etuoikeus mun laariin – voin ite päättää, milloin palaan takas töihin, sen sijaan että laskettais miehen kanssa koska mun on pakko palata tienaamaan.
saarah
Aivan, sen ihan kiva kasiplus -duunin hyvät puolet ja omat etuoikeudet on kans hyvä välillä muistaa 🙂 Toki koen itsekin olevani tällä hetkellä tosi etuoikeutettu: opiskelen ulkomailla suomalaisella opintotuella. Ilman sitä en tosiaan täällä olisi, koska ei ole miestä tai perintöä, joka elättäisi.
vilhelmiinah
Loistokas kirjoitus, ja hyvä muistutus kaikille meille unelmoijille!
Aniharvat kun syntyvät kultalusikka suussa, ja pääsevät heti unelmatyöhönsä. Meidän muiden pitää tehdä työtä sen eteen, että jonain päivänä unelmat toteutuisivat. Minäkin, ensiksi normaalia työtä ja arkea, kouluja ja vapaaehtoisjuttuja, kuten tätä blogiani nyt. Kaikkea mahdollista mikä antaa kokemusta ja voi viedä niitä unelmia kohti. Minua ei ole kukaan elättänyt näin aikuisiällä, itse aina ostanut vaatteeni ja ulkomaanmatkani, ja hittovie olen ylpeä siitä.
Mutta jos unelma on, ei siitä pidä luopua vaikka se unelma olisikin muiden mielestä mahdoton. Höhpyh, tuntuu että mikään ei ole mahdotonta enää tässä maailmassa!
xx
saarah
Ei tietenkään unelmista pidä luopua, siinä oon samaa mieltä! Ja tietty on eri juttu unelmoida vaikka kivasta duunipaikasta kun siitä, ettei koskaan tarvisi tehdä töitä ja voisi asua vaikka ranskalaisessa linnassa 😀 Unelmat on tärkeitä, mutta realismi on myös 🙂
Heina
Hei, omasta mielestäni on täysin ok ja jopa järkevää unelmoida siitä, ettei tarvitse tehdä töitä ja linnassa asumisesta. Jotta voi saavuttaa jotain pitää se tavoite olla selkeänä mielessä. Tämän jälkeen lähdetään sitte laatimaan suunnitelmaa miten se tilanne toteutetaan askel kerrallaan. Realismilla usein vaan rajoittaa itseään ja suomessa semmonen elämän virran mukana vellominen on vähän turhan yleistä. Pitää tutustua itseensä mitä todella haluaa ja sen jälkeen tehdä kaikkensa sen eteen. Linna ranskassa ja passiiviset tulot on sen jälkeen vaan alkusoittoa kun tämän ymmärtää.
Annanen
Kiitos ja aamen! Olisi tosiaan erinomaista että nostettaisiin vielä enemmän esiin niitä realiteetteja, mitä tietynnäköinen elämä maksaa. Moni julkkis ja bloggaaja esimerkiksi tekee päivätyötä tai osa-aikahommia, mutta näitä ei mainita tai sitten niistäkin annetaan epärealistinen kuva.
Sekin olisi hyvä muistaa että kaikki ei edes halua tehdä työkseen mitään uskomattoman luovaa ja palkitsevaa. Tai vaikka haluaisi, ei vain voi ja osaa tehdä sellaista jolla eläisi. Esim Suomen kokoiseen markkinaan ei montaa teollista muotoilijaa, kirjailijaa tai poplaulajaa tarvita. Se on vain fakta.
On niitäkin, jotka haluaa vain käydä töissä ja ilmaista itseään sitten vapaa-ajalla. Entäpä sitten ne, jotka oikeasti tykkää olla vaikka kaupan kassalla tai R-Kiskalla? Onhan sekin ihmisläheistä ja monipuolista duunia. Harmi, että tämäkin on hieman “epäsuosittu” mielipide. Itse en ainakaan ole törmännyt instassa useinkaan kuviin joissa Cittarin vormussa vuoroa aloitteleva julistaisi #ilovemyjob. Vaikka nehän niitä todellisia oman elämänsä pomoja on.
PS. Eikös #girlboss-häsä ole alunperin Sophia Amoruson juttuja? Hänen tarinastaan alkaa muuten oma Netflix-sarja pian. Eikä tosiaan mikään pappabetalar-juttu vaan ihan raa’alla työllä ja tuurilla hankittu menestys, joka rakennettiin hanttihommilla.
Vierailija
Ja sääntöjen rikkomisella (eBayn sääntöjen vastaisella oman yrityksen ilmaisella mainistamisella), työntekijöiden syrjinnällä ja sorrolla… Siinä esikuvaa kerrakseen, ratsastaa trendifeminismillä, kun hänelle sopii.
saarah
Kiitos hyvästä lisäpohdinnasta aiheeseen! Tosiaan on totta, ettei kaikki edes halua (ja onneksi ei) tehdä jotain luovaa intohimotyötä ja se on todellakin ok, eikä yhtään huonompi vaihtoehto millään asteikolla.
Joo, girlboss taitaa olla tosiaan Amoruson luoma käsite, innolla odotan tuota Netflix-sarjaa, niin saan tietää hänestä enemmän. Tosin kuten joku tännekin kommentoi, ei taida olla mikään maailman esimerkillisin tuo hänenkään menestystarinansa.
Jeminaf
Millä logiikalla kassat ovat niitä todellisia oman elämänsä pomoja? Girlbossilla tarkoitetaan kuitenkin yleisesti henkilöä, joka yrittäjyyden kautta onnistunut luomaan itselleen olosuhteet joissa voi itse hyvin pitkälle (vaikkei yleensä tietysti loputtomiin) määritellä milloin tekee työtä, missä, kenen kanssa ja mitä. Tämä on vapautta josta cittarin kassalla voi vain haaveilla. Kaikki eivät sellaista vapautta kaipaa ja hyvä niin. Itse olen kokenut molemmat puolet, palkkatyön (myös vuoden verran r-kioskin kassana) ja tämän täällä paljon parjatun luovan yrittäjyyden. Molemmissa hommissa joutuu paiskimaan kovasti töitä. Mutta valitsin vapauden ja valitsen jatkossakin.
Joillekin tämän ketjun kirjoittajista elämänlaatu on matkoja, leikkokukkia, kauniita esineitä ja omistusasuntoa. Minulle se on mahdollisuutta herätä innostuneena jokaiseen aamuun ja ihanaa tunnetta siitä että olen itse valinnut itselleni tälläisen työelämän ja -tahdin.
Luen just #Girlboss-kirjaa ja parhaimmallakaan tahdolla en näe hänen uratarinassaan hirveästi haukkumista. Kovalla työllä on menestys aikaansaatu, lukekaa itse. Ja ebayn sääntöjen rikkominen, no hohhoijaa. Yhtä paha asia kuin punaisilla suojatien ylittäminen. Ai kuinka hirveän moraalitonta.
Annanen
No minun mielestä tota #Girlboss-juttua ei kantsi rajata myöskään vain tietyn tuloluokan, alan, aseman tai vaikkapa yrittäjyyden jutuksi. Olen itsekin lukenut Amoruson kirjan enkä oikein löytänyt siitä kohtaa jossa sanottaisiin “You are not a #girlboss unless you are an entrepreneur”. Käsittääkseni Amorusokin kutsuu myös omia johtoryhmäläisiään eli alaisiaan samalla nimityksellä.
Cittarin kassa taas ei ehkä voi itse määritellä työaikaansa, mutta hän kuitenkin on ansiotyössä, eli tienaa omat rahansa ja näin elättää itsensä ja perheensä. Hän voi myös olla esimiesasemassa. Hänelle vuorotyö voi olla suurinta vapautta, vaikka sulle se ei oliskaan. Just tuollaista ylemmyydentunnetta joka perustuu vain omiin mieltymyksiin ei toivoisi levitettävän. Ja toivottavasti itse kuitenkin nautit valinnastasi itsesi takia etkä vain vertailemalla muihin. Jonkun kun on siellä kaupassaki käytävä töissä. Ja siivottava ja ajettava bussia jne jne.
Ja mitä tulee Amoruson arvosteluun, niin asioissa on aina kaksi puolta. Jenkkilässä ei toimi ole yhtään yritystä jota ei olisi joskus haastettu oikeuteen työntekijöiden toimesta, ja eBayn sääntörikkomukset ei minustakaan ihan pahin mahdollinen rikos ole. Mutta joo. Mieluummin silti esikuvaksi Amoruso ku Trump. Tai Päivi Räsänen tai Laura Huhtasaari…
Räyhälä
KYLLÄ! Isoilla kirjaimilla. Ehdottomasti saa olla tekemisen meininkiä ja asennetta ja riskinottokykyä, mutta voin oman itseni pakotettuna girlbossina kyllä kertoa, että se jatkuva itsensä bossaileminen ei ole loppupeleissä yhtään siistiä. Se on oikeastaan aika perseestä. Ja kun avopuolisokin on #MANBOSS tai miksi nyt osa-aikatyö-työnhakija-opiskelijamiestä pitäisi nimittää, niin ei paljoa naurata.
Kiitos tästä postauksesta!
Taru Mari
Mä kannatan unelmien tavoittelua, mutta joku järki siinäkin on oltava; ei kannata irtisanoutua jos on hitonmoiset velat niskassa. Toisaalta taas, joskus ne unelmat vaativat toteutuakseen aikamoista riskinottoa ja joskushan se kannattaa. Paska puoli että sotä vaan ei kukaan tiedä etukäteen kannattiko vai ei. Se selviää vain kokeilemalla.
Mun mielestä jokainen saa tuoda somessa esiin ne seikat mitkä tahtoo. Ei ole mun mielestä näiden henkilöiden tehtävä takoa järkeä tai kertoa realiteetteja medialukutaidottomien päähän. Ja kuten joku tuolla sanoikin niin jos yrittää brändätä itseään tai yritystään niin silloin sensurointi on melkein välttämättömyys. 🙂
Tän piti olla kommentti yleisesti ottaen, mutta Lily lagaa. 😀
Taru Mari
Tuohon työllistymiseen liittyen: http://stuffabout.fitfashion.fi/silla-alalla-oo-toita/
🙂
MinnaM
Mun mielestä jokainen saa tuoda somessa esiin ne seikat mitkä tahtoo. Ei ole mun mielestä näiden henkilöiden tehtävä takoa järkeä tai kertoa realiteetteja medialukutaidottomien päähän.
Jokainenhan lopulta toimii kuten tahtoo, mutta ehdottomasti enemmän pitäisi käydä keskustelua siitä, emmekö me kaikki ole lopulta vastuussa siitä millaista kuvaa me tästä maailmasta maalaamme? Joka ikinen kuva, joka ikinen postaus tai somepäivitys rakentaa omalta osaltaan sitä kokonaisuutta, jonka miellämme todellisuudeksi. Ja mitä enemmän todellisuus vääristyy, sitä enemmän se synnyttää ahdistusta ja masennusta kun epärealistiset mielikuvat rysähtävät yhteen todellisuuden kanssa.
Taru Mari
Medialukutaidosta on hyvä keskustella, mutta kaikkia asioita ei tarvitse jakaa somessa; usein ne haasteet ja paskat asiat haluaa pitää itsellään. Jos jakaa päivityksen vaikkapa saavutuksesta työelämässä, pitääkö kuvatekstissä mainita että tämän eteen on valvottu yötä myöten ja itketty ja raadettu? Toki saa kertoa, mutta ei mun mielestä missään nimessä ole pakko. Mun mielestä yltiöpositiivisen maailmankuvan levittäminenkin on parempi kuin vaikeuksien korostaminen jos noista kahdesta olisi pakko valita. 🙂
Realisti
Minusta juuri ei noin. Vaikeuksien korostamisesta ei tässä puhuttu, vaan realismista. On tuhoisaa viljellä valheellista ajatusta, että kaikki on tosi okei ja ihanaa, kun oikeasti suurin osa maailman asioista ei ole. Blogimaailma (tai -skene kuten tässä kohtaa pitäisi sanoa) on pahin. Se juuri lisää ulkokultaisuuden ihannetta ja silottelee ja blurraa kaiken. Ongelmia ei ole tai jos on, niistä todetaan jotain tällaista: Hyväksy että maailma ei ole täydellinen (mutta jatka samaa rataa eli mars leikkokukkia ostamaan).
Tämä postaus oli todella oivaltava ja tärkeä. Sillä mitä ihmettä voidaan voittaa sillä, että silotellaan asiat parhain päin? Se ei muuta maailmaa. Ja olemmehan yhtä mieltä siitä, että maailmaa pitäisi muuttaa? Ei ehostamalla kotia leikkokukin (oletteko tutustuneet tämänkään bisneksen kääntöpuoleen?) vaan aidosti tunnustamalla viat ja virheet ja tekemällä jotain.
Taru Mari
Jokaisella on oikeus jättää tietyt jutut kertomatta – jossain määrin sehän on silottelua. Mitään feikkaamista ja esittämistä en kannata. Itse tykkään tuoda blogissani toisinaan myös asioiden epäkohtia esille, mutta silti jotkut jutut silottelen ihan yksityisyyden takia. 🙂 Mua ei haittaa jos joku esittää olevansa täydellinen ja että elämä on täydellistä, koska tiedän ettei se ole totuus. Silti joskus se on ihan mieltä rauhoittava kuvitelma kuitenkin. 😀
saarah
Kiitos! Ja aivan, siinäkin on puolensa et joku muu on boss ja itsellä on vaan työntekijän rooli, vaikkei siitä sit saiskaan niin kivoja hashtageja, #duunari 😀
saarah
Kiitos! Juuri näin, ei varmasti oo koko ajan vaan siistiä, ihanaa ja helppoa. Haluaisin niin että tästä puhuttaisiin enemmänkin.
Too
Olen yrittäjä. En tosin näitä kauniita sometyyppejä tai bloggaajia, mutta kuitenkin yrittäjä ja nimenomaani itseni kanssa käydyn “mikä mun intohimo ja tarkoitus elämässä on minkä jäljen haluan jättää jälkipolville” -keskustelun jälkeen.
Tällä hetkellä parin vuoden yrittämisen jälkeen voin todeta, että ei ole ollut iisiä, ja ne peruskeikat ja ei niin inspiroivat projektit mahdollistavat niiden intohimohommien tekemisen. Eli se ei ole mulle ollut niin mustavalkoista, joko pelkkää unelmaa tai ei ollenkaan. Ja näin oon nähny myös todellisuuden monilla muillakin, arkeen mahtuu monenlaista todellisuutta. Joissain kuukausissa laskutetaan paljon ja eletään sit joskus joku ihana loma, toisinaan sit taas ei syödä lounasta tai kahvia ulkona, kuten esim nyt.
Mutta joo. Aika realistista tää “unelmien toteuttaminen” kyllä on. 🙂 Arkistakin.
saarah
Kiitos tän jakamisesta. Tätä just haluaisin enemmänkin, että ei vaan näkyisi sitä siloiteltua ihanuutta ja hehkutusta, vaan myös arkea. ja ehkä niitä epäonnistumisiakin.
mystery
Eräät omasta koulustani valmistuneet muotoilijat ovat menestyneet parin viime vuoden aikana aika paljon, ja heidän tarinansa näyttää somen kautta unelmalta. Oikeasti he saivat yrityksen perustamisen pääomaan isänsä perinnön, ja ovat myös saaneet vanhemmiltaan rahoituksen moniin isoihin huonekalumessujen osastovuokriin. Kaikilla yrityksillä ei todellakaan ole rahaa siihen näkyvyyteen mitä siellä saa. Ovathan he toki oikeastikin lahjakkaita ja paiskivat töitä hiki hatussa, mutta ilman muiden rahoja eivät todellakaan olisi pärjänneet pitkälle.
Joten joo, hyvä muistutus aiheesta oli tää postaus taas 🙂
saarah
Ovathan he toki oikeastikin lahjakkaita ja paiskivat töitä hiki hatussa, mutta ilman muiden rahoja eivät todellakaan olisi pärjänneet pitkälle.
Tää just! Helposti sitä tuntee alemmuudentunnetta jos omat bisnekset ei mee niin täydellisesti ja ei tiedä mitä toisten menestyksen takana on. Siksi just haluaisin että näistä puhuttaisiin avoimemmin.
Emilia M
Hyvä postaus! Ja tähän liittyen vielä se, että tuntuu olevan yleistä kuvitella, että koska itse on “paiskinut töitä” jonkin eteen, se on kaikille samalla lailla mahdollista, kun vain ovat riittävän ahkeria. Silloin ollaan täysin sokeita ympäröivän yhteiskunnan tukirakenteille, jotka eivät ole kaikille samat, miten on esim. tosi paljon perheestä kiinni pystyykö vaikka keskittymään ylioppilaskirjoituksiin täysillä vai onko ympärillä hälinää ja pahoinvointia viemässä huomion opiskelusta. Aiheesta hyvä kuvasarja täällä: http://thewireless.co.nz/articles/the-pencilsword-on-a-plate
saarah
…ollaan täysin sokeita ympäröivän yhteiskunnan tukirakenteille, jotka eivät ole kaikille samat
Tää on just se juttu! Toi sarjis oli NIIN osuva 😀
Siiri / Pilkettä-blogi
Jes, asiaa! Kiitos tämän(kin) asian tuomisesta esille, toivottavasti joku havahtui siihen että välillä pitää tehdä “oikeitakin töitä” jos ei halua/pysty elämään siivellä. 😛
saarah
Kiitos! Mä kans toivon et joku ehkä havahtui tästä kirjoituksesta. Ehkä vaikka joku sellainen, joka kadehtii ihan hulluna ihmisiä jotka elelee tuolla kyseisellä tavalla. Se kun harvoin on koko tutuus.
NannaUSA
Ah Saara, taas rysähti. Niin hyvä artikkeli. Itselläni on 17 vuotias teinityttö ja tätä realistisempaa tulevaisuuden suunntittelua on jouduttu täälläkin miettimään. Ollaan keskusteltu siitä kuinka on ihan oikeasti tärkeää yrittää löytää työalaa jossa viihtyisi, siellä kun täytyy viettää niin paljon aikaa ja paljon enerigiaa uppoo töihin. MUTTA kuinka tärkeää on myös pystyä seisomaan omilla jaloillaan ja maksamaan omat menonsa. Kuinka se on itseasiassa arvo sinällään ja siitä voi olla ylpeä. Kuinka on hyvä olla unelmia ja kuinka mukavaa olisi tehdä luovaa työtä (tyttäreni haave), mutta kuinka sitten täytyy joko yrittää löytää palkkatyö joka olisi tarpeeksi luova tai sitten tehdä jotain aivan muuta rahan eteen ja luovia hommia sivutyönä. Keskusteltiin myös millaista elämää haluaa ja millainen personaallisuus hänellä on. Jos haluaa asua mukavasti, syödä suht hyvin, ehka jopa matkustella, niin sitten täytyy ottaa huomioon realiteeti, että vapaa työntekijä luovalla alalla harvoin tähän pystyy, ainakaan useaan vuoteen. Ja jos persoonallisuus ei kestä sitä epävarmuutta, etta ei tiedä mistä rahat ruokaan tai vuokraan taas tulee tässä kuussa, ehka tämän tyyppinen työtapa ei ole sinulle. Jos taas vastaus näihin kysymyksiin on toinen ja halu on kova, niin ok. Sanon aina, että voit tehdä mitä vaan hommia sillä sivuehdolla, etta maksat itse omat laskusi.
Jossain vaiheessa näitä keskusteluja itse mietin, että joskos minä olen nyt liian realisti? Onko tämä niitâ unelmien murskaamista? Mutta tulin sitten siihen tulokseen, että vanhempana minun yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvattaa aikuinen, joka pystyy olemaan itsenäinen. Mutta myös aikuinen, joka miettii asoita monelta puolin ennen kuin siihen ryhtyy. Ja yksi ihan tärkeä puoli on elämän realiteetit. Kun tästä ei todellakaan, monista syistä johtuen, puhuta some maailmassa, vaan se vain näyttää niin sujuvalta ja hienolta ja helpolta, on se sitten minun työ kertoa näita realiteetteja.
Nanna Santa Monicasta
Friikku
Haluaisin ottaa osaa tähän keskusteluun kertomalla oman urapolkuni. Olen näitä (valitettavasti) elämän realiteetit tunnustaneita ihmisiä, ja olen ollut sellainen jo lapsesta asti. Taloudellinen itsenäisyys ja yksin pärjääminen on olleet tärkeitä arvoja, vaikka olenkin ihan hyvästä perheestä. Samanaikaisesti olen kuitenkin ollut taiteellisesti lahjakas jo pikkulapsesta (aika harva 10-vuotias osaa hämmästyttää lähipiiriään osaamalla piirtää valokuvantarkkoja muotokuvia läheisistään)… Luova ala ei siis koskaan ollut mulle mitään haihattelua, vaan itsestäänselvyys koska taipumukset sille olivat niin ilmiselvät jo nuoresta pitäen. En kuitenkaan antanut itselleni lupaa hakeutua taiteilijaksi (koska epävarmat tulot, ammatin haihattelu-maine, jne) vaan kouluttauduin designeriksi. Hyvin olen työllistynyt ja tienannut, jopa nyt lähivuosina ollessani freelanceri. Ei ole tarvinnut keskiluokkaisesta elämäntyylistä tinkiä. Silti unelma vapaan taiteilijan työstä elää edelleen. Edellytyksiä, halua ja mahdollisuuksia olisi ollut, kumpa olisin ollut itseäni kohtaan vähemmän ankara ja vähemmän “realiteetteja” ymmärtävä. Vielä ei onneksi ole myöhäistä! Koskaan ei ole. Toivottaisin kaikille tulevaisuuttaan pohtiville rohkeutta yrittää elää sillä mikä on oma intohimo (jos sellaisen sydämessään tuntee). Mieluummin niin, että nuorena yrittää (ja epäonnistuu jos niin on käydäkseen) kuin katkoo omia siipiään vapaaehtoisesti. Niitä realiteetteja ehtii sitten ajatella myöhemminkin. Tämä suositus siis niille, jotka tuntevat luissa ja ytimissään oman lahjakkuutensa ja se näkyy tekemisissä ulospäin kyllä lähipiirillekin. “Jotain luovaa olis kiva tehä” -porukka onkin sitten oma lukunsa.
Vierailija
Mikäköhän ala on sellainen, missä voi koko aikuisuutensa olla varma siitä, että rahat riittää ruokaan ja vuokraan? Kun mistä vain työstä voi saada yllättäen potkut ja toisaalta 5-6 vuoden opinnot pistävät kenen vain talouden koville. Etukäteen on vaikea tietää, pystyykö tekemään töitä opintojen ohella. Itse suosittelisin kaikille nuorille, että pyrkivät rohkeasti kohti unelmiaan ja antavat kaikkensa. Materiaa ja matkoja ei todellakaan kannata asettaa intohimon edelle.
saarah
Kiitos Nanna! Toi on varmasti niin haastava tilanne, koska tietenkään ei halua murskata toisen unelmia, mutta ei sitten myöskään johdatella sellaiseen uravalintaan, missä ei ole kovin hyvät työllistymismahdollisuudet. Ja on todellakin tärkeä keskustella siitä, millaista elämää näkisi viettävänsä silloin aikuisena. Itse halusin teininä kovasti kuvataitelijaksi ja olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka ehdotti että entä kuitenkin joku sellainen ala, jossa olisi mahdollista työllistyä eikä elellä vain epävarmoilla apurahoilla. Onhan tosi menestyneitä taitelijoita tietty, mutta se on aika pieni osa. Tää on just vaikea siksi, että siitä tulee helposti sellainen olo et “no miksen mä voisi olla yksi niistä menestyneistä?”.
Mä kans koen että olen ehkä vähän inhorealisti, mutta toisaalta parempi niin kuin sit ihan liian sinisilmäinen ja luottavainen siihen et “universumi hoitaa leivän pöytään” 😀
iduska
Tää oli tosi hyvä. Kiitos.
saarah
Kiitos iduska 🙂
Susulainen
Hyvä teksti! Vähän samaa asiaa pohdin kun Saara Aalto toivotti nuorille (ja varmaan vanhoillekin) #nofear -vuotta. En sano etteikö olisi upea nainen ja etteikö tuo inspirointi olisi hyvää.. Onhan toi Amerikan can do- kulttuurikin nyt aika ihailtavaa. MUTTA tämä “uskalla toteuttaa unelmasi” on omiaan aiheuttamaan epäonnistumisen tunteita jos juuri se unelma ei toteudukaan. Meistähän on moneksi. Ja sen moni unelmien perässäjuoksija (kultalusikalla tai ilman) vaan helposti unohtaa..
saarah
Aivan! #nofear ja #girlboss on hyviä juttuja, mutta just sen lisäksi kannattaa pitää jalat maassa!
ReettaM
Tosi hyvä teksti ja tärkee aihe! Joskus kirjottelin itekin samasta aiheesta, ja se herätti silloinkin paljon keskustelua, eli tää selvästi on aihe, joka puhututtaa!
Juttelin vastikään erään opettajan kanssa, joka kertoi, että monet hänen nyt opettamistaan nuorista ei jaksa ponnistella tavoitteiden eteen. Kielten oppiminen vaatii vaivaa, mutta moni ei jaksa sitä nähdä ja hänen mukaansa se oli yleisempää kuin aikaisemmin.
Mutta luulen, että pääosin nuoret on kyllä maanläheisiä ja tavoittelee ihan tavallisia asioita. Uskon, että niiden unelmien eteen kyllä ollaan valmiita paiskimaan töitä, jos tietää, mitä haluaa: rehkitään palkattomissa harkoissa, opiskellaan pidemmälle kuin aikaisemmin, tehdään opintojen ohessa töitä. Ja uskon kyllä, että useimmat teinitkin tietää, mitä se vaatii. Toki myös se, että haaveilee vain perheestä, puolisosta ja työstä on jo paljon, eivät nekään kaikille toteudu.
Toisaalta tuntuu, että etenkään nuoret naiset ei uskalla unelmoida isosti. Jos halutaan edistystä, tarvitaan myös niitä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ympäristön epäuskosta huolimatta. Siksi #girlboss on ainakin tunnolliselle ja ahkeralle, mutta vähän epävarmalle nuorelle naiselle ihan jees sanoma. Kunhan ei esitä menestyneensä ja elävänsä omalla työllään, jos se ei ole oikeasti totta – sehän on vaan valehtelemista. Ja sitä paitsi, mun mielestä ei pidä myöskään aliarvioida “humpuukista haaveilevia” teinityttöjä, joista suurin osa tekee älyttömästi töitä päästäkseen vaikkapa korkeakouluihin!
saarah
Joo, oon ehdottomasti sitä mieltä että #girlbossissa on myös hyvät puolet. Olin ennen töissä nuorten naisten lehdessä ja musta oli ihan sairaan tärkeetä että tehtiin lehteen sellaisia juttuja että sinustakin tyttö voi tulla isona pomo, ihan kuten pojistakin (vaikka yleensä harmillisen usein edelleen firmojen johdoissa on vaan miehiä). Tällasissa yhteyksissä girlboss-ajattelu on todellakin hyväksi! Mutta just sit toi sunkin sanoma pointti, et ei pitäis esittää menestyvänsä ja elävänssä työllään, jos se ei ole koko totuus.
Näitä kommentteja lukiessa tuli kyllä kans sellainen olo, et hienoa että tää asia puhuttaa!
saarah
Hyvä pointti, tää todellakin juontaa juurensa sinne Carrien aikoihin. Nyt kun katsoo sarjaa (joka tosin edelleen on musta ihanan viihteellinen sarja), ei sillä ole realismin kanssa mitään tekemistä. Yksi kolumni viikossa ja kämppä Manhattanilla ja se elämäntyyli… Just joo. Mun mielikuvissa ei oo yhtään girlbossia et jos sun pitää maksaa kämpän käsiraha, tajuaakin vasta siinä vaiheessa et oho, oonki käyttäny kaikki mun rahat kenkiin.
saarah
Kiitos!
Anna | Tämä matka -blogi
Tervehdys,
Ja kiitos erinomaisesta tekstistä. Kirjoituksesi toimi minulle innoitajana ja apuna omaan tekstiini.
Älä säikähdä otsikkoa.
http://www.tamamatka.fi/vuoden-arsyttavin-blogipostaus/
saarah
Kiitos Anna! Hitto mä olisin halunnut nähdä sen poistetun fb-statuksen ja mahdollisen kommentoinnin. Tiesin että tästä aiheesta tulee joku vetämään herneen nenään (ja arvelinkin että se saattaisi just olla joku bloggaaja). Musta tästä pitää siltikin keskustella, en todellakaan pelästyisi sitäkään että postaus nimitettäisiin oikeasti vuoden ärsyttävämmäksi postaukseksi. (Haha, nyt on vasta helmikuu, eli vähän aikaista sanoa :D)
Sun postaus oli kyllä erittäin fiksusti kirjoitettu. Toivoisin niin, että esim. moni nuori nainen, joka haaveilee bloggarielämästä, lukisi tän ja sun postauksen kanssa. Kiitos että otit kantaa aiheeseen!
Anna | Tämä matka -blogi
Itselläni on teinipoikia joiden kanssa käydään ollaan käyty läpi tosi tarkkaan, mikä netissä on totta ja mikä ei. Poikien isällä on vahva yrittäjä tausta ja he ovat todellakin nähneet miten raadollinen voi yrittäjän ura olla.
Minua itseäni ällistyttää, että itseään somekonsulteiksi ym. kutsuvat syyllistyvät edelleen statuspäivityksien poistoon. Se kai lienee pahinta mitä voi tehdä! Itselläni on kyllä kopiot keskustelusta, jos asiasta tulee vänkäystä.
Mutta ei niin pahaa, että ei hyvääkään. Tuon päivityksen takia löysin mainion blogisi : )
saarah
Hahaa, joo todellista “someasiantuntijuutta” tuollainen käytös 😀
Huippua että löysit tänne!
Pamsu
Ooh. Kiitos, kiitos Saara ja kiitos kaikki kommentoijat. Tämä osuu nyt niin oikeaan kohtaan, vaikkakin tietty vähän soveltaen tässä suunnassa 😀 Yllätin itseni keski-ikäkriiseilemästä, kun tajusin, että 10 vuottakaan samassa virassa samassa työpaikassa ei tässä sekavassa maailmassa todellakaan takaa minkäänlaista itsestäänselvää kuuluvuutta omille ajatuksille ja oman suuntaiselle asioiden kehittämiselle. “Tässäkö se nyt sitten on?! Eikö mitään arvostusta koskaan tule mistään missään muodossa? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä muita valintoja?”
Yritän rauhoittua. Itse asiassa silloin vuosikymmen sitten, kun halusin oman elämäni leikkokukka-asettelijaksi, tein juuri oikean ratkaisun valitsemalla virkamiesammatin, koska sillä olen pystynyt rahoittamaan monta kivaa design-hankintaa, mutta myös pelivaran Miehen #manboss- eli työttömyysvaiheessa ja perhevapaiden aikaan. Mikä taas helpotti elämää ja siten ehkä pelasti parisuhteen. Kyllä ihan aidosti tykkään tästä kovin tavallisen porvarillisesta perhe-elämästä. Jos en duunissa pääse vieläkään toteuttamaan siihen liittyviä unelmia, niin kun pienempikin tosta vähän kasvaa, mulla on ihan itse itselleni luoma mahdollisuus toteuttaa sitten niitä muita unelmia omalla vapaa-ajallani. Jes. Näiden lukemisen jälkeen jaksaa taas jatkaa. #onthevergeofturningmyboringdayjobintoapassion
saarah
Kiitti! Just tää, että jos ei toteuta sitä suurinta intohimoaan työssä, ei välttämättä ole yhtään paha juttu. Eihän siitäkään tulisi mitään, jos kaikki haluaisivat olla oman elämänsä leikkokukka-asettelijoita 😀
Lallal
Kiitos tästä, mielettömän hyvä, realistinen ja TARPEELLINEN postaus. Jotenkin tuntuu että monilla on tosi vaikea ymmärtää näitä eriarvoisia asetelmia, mitä yhteiskunnassa on. Olen itse seurannut start up -kulttuuria lähellä ja siellä sitä duunia saatetaan tehdä todellakin ilman mitään tuloja todella pitkään. Siinä ei todellakaan aina riitä pelkästään intohimo tai mahdollinen starttiraha. Tätä pitäis enemmän myös kuuluttaa julkisessa keskustelussa.
Itse olen “onnekkaassa” asemassa, että perintö on mahdollistanut velattoman asunnon Helsingin kantakaupungissa ja paljon muuta. Itse tiedostan todella hyvin oman etuoikeutetun asemani. Toisaalta koko omaisuus muistuttaa siitä että olen menettänyt sen kaikkein tärkeimmän, eli toisen vanhempani. En tykkää puhua perinnöstä tai siitä mitä se on mahdollistanut, sillä monesti tuomitaan suoraan. Ihan yhtälailla oon opiskeluiden ohessa paiskinu koko aika duunia ja palkattomia harkkoja.
Vähän kommentti rönsyili 😀
Kiitos Saara siitä että sanallistat niin monen ajatuksia.
saarah
Kiitos! Ja kiitos kun jaoit oman tarinasi. Muhun oikeastaan todellakin kolahti toi sun kohta Toisaalta koko omaisuus muistuttaa siitä että olen menettänyt sen kaikkein tärkeimmän, eli toisen vanhempani.
Sitä ei taida tulla ajatelleeksi kun kadehtii toisen perintöä 🙁
Ihmemaalainen
Nostan kuvitteellista hattuani erittäin hyvälle ja ajankohtaiselle kirjoitukselle. Tämä herätti ajatuksia näköjään monessa muussakin, niin myös minussa.
Minua henkilökohtaisesti ei haittaa, että yrittäjyydestä annetaan Suomessa vaihteeksi sellainenkin kuva, että se voi olla myös helppoa ja mukavaa. Olen loputtoman kyllästynyt kuulemaan, kuinka yrittäjä ei IKINÄ lomaile, verottaja vie vähätkin tienestit ja kaikki on niiiiin raskasta ja yhyy. Tuntuu, ettei kellään – ei niillä yrittäjillä eikä toisaalta palkansaajilla – ole töissä mukavaa, paitsi ehkä kiinteistönvälittäjillä. Myös työttömyys on tietysti kamalaa. Kamalaa kaikki!
Aika vähän loppujen lopuksi kuulee myöskään tarinoita niistä unelmista, jotka eivät kovasta panostuksesta huolimattakaan toteutuneet, ja kenties eniten jää toteuttamatta sellaisia unelmia, joiden eteen ei uskalleta ottaa sitä ensimmäistäkään askelta. Valitaan se varma ja vakavarainen työ, ei muutetakaan ulkomaille tai taistella vaikka sen oman ylennyksen puolesta. Tyydytään vaan ja todetaan, että “helppohan tolla on, kun joku muu maksaa sen elämisen”. Kuitenkin jokainen tässä maassa on päässyt elämässään alkuun jonkun toisen rahoilla, peruskoulussa jos ei muualla.
Noh, kenties en ole riittävän ärsyyntynyt, koska en seuraa näitä leikkokukkablogeja ja -tilejä. Mielestäni ei ole montaakaan tylsempää asiaa, kun loputtomat geneeriset kuvavirrat kahvikupeista ja koriste-esineasetelmista. Sen sijaan nostan sitä samaa kuvitteellista hattua kaikille niille, jotka ovat kovalla työllä tehneet esimerkiksi urheiluharrastuksestaan tai muusta hieman tavallisuudesta poikkeavasta intohimostaan ammatin – vaikka siihen olisi toisinaan tarvittu vähän myös jonkun muun ansaitsemaa rahaa.
Tästä tuli nyt kilometrikommentti, mutta jatkoin kun olin vauhtiin päässyt!
saarah
Hahaa, toi on niin totta että Suomessa kyllä koko ajan muistetaan kertoa myös siitä, miten yrittäjyys on ihan kamalaa ja vaikeaa 😀 Ja ehkä vallalla on myös edelleen vähän sellainen ajattelutapa ettei töissä kuulukaan olla liian kivaa. Muistan kun olin vuosia sitten töissä mainosalalla, missä paiskittiin kyllä ihan hulluna töitä ja ylitöitä, MUTTA koska sen lisäksi oli ilmaiset aamupalat ja usein bileitä, ihmisillä oli sellainen kuva, et ei se mitään oikeeta työtä ookkaan. Toisten työtä on kyllä muutenkin tosi hankala ymmärtää, syyllistyn itsekin vähän ajattelemaan niin aloista joista en tajua mitään.
Kyllä mustakin on hienoa, että esim Suomenkin kaltaisessa pikkumaassa on vaikka just bloggaamisella itsensä elättäviä nuoria naisia. Mutta silti peräänkuulutan sitä realismia, että aika harva tohon hommaan pystyy.
Ainomielinen
Puolisonikin kanssa tätä on mietitty. Meillä tilanne on se, että miehellä on haaveita yrittäjyydestä (#manboss, osa-aikaisesti töissä, opiskeluja ja kuitenkin työtön), ja minä opiskelen lääkiksessä. Itseä ahdistaa uravalinta usein – oliko tämä valinta vain yhteiskunnan ja vanhempien paineessa tehty. Olisin ihan saakelin paljon mielummin kondiittori, floristi tai ammattijärjestäjä (KonMari-tyyliin). Mutta toisaalta taloudellinen varmuus ja miehen haaveet. Toisaalta tämä on mielenkiintoinen ala. Toisaalta pohdin mielummin evoluutiota ja puutarhanhoitoa kuin tupakasta vierotettavia itsensä jo käytännössä tappaneita potilaita. Minä pelkään vertakin! Ja piikkejä! #psykiatriakutsuu #tulevaradiologi #eitästätuumitään
Niin. Pointtina oli, että nämä asiat eivät todellakaan ole yksinkertaisia. Ei todellakaan.
saarah
Niin totta, noi asiat ei todellakaan oo helppoja! Ammatinvalinnassa kyllä pätee vähän sellainen juttu et kun yhden oven avaa niin samalla sulkee toisen. Tai kun ihan kaikkea ei vaan voi saada. Mut luulen et jo nykyään ja tulevaisuudessa vielä enemmän, ihmisellä tulee olemaan elämänsä aikana useampia duuneja ja ammattejakin ja se toimeentulo saadaan ehkä useammasta eri hommasta. Se vois ehkä auttaa vähän tuohon uravalinnasta ahdisteluun, jota varmaan jokainen jossain vaiheessa tekee…
Vierailija
Elämässä voi olla myös eri vaiheita, millon on muiden elätettävänä ja milloin taas itse vastuussa. Elätän tällä hetkellä täysin opiskelevaa miestäni ja lastani, mutta toki toivotaan molemmat että opiskelu johtaa siihen että hänkin voi myöhemmin osallistua ja minä uskallan vaihtaa mielenkiintoisempaan työhön. Toisaalta olenhan tässä 12 vuotta jo ehtinyt olla vaan itsestäni vastuussa ja välillä Kelan ja välillä vanhempien rahoilla toteuttanut ties mitä matkoja, opiskeluita, palkattomia harjoitteluja, ym. unelmia ja pitänyt hauskaa. Nyt on minun vuoro olla elättäjänä toisille.
saarah
Juuri näin, toki tämän ymmärrän 🙂 Tässä postauksessa peräänkuulutin tässä vaan sellaista rehellisyyttä ja realismia, että puhuttaisiin myös siitä mistä ne tulot tulee, ei vaan tuutattais sitä girlbossia ja itsensä elättämistä ja sitä miten KAIKKIEN pitäisi elää unelmaansa.
Vierailija
Niin ja se voi myös yllättää, kun yhtäkkiä onkin rahallisesti täysin vastuussa itsestään, sekä vielä muistakin. Kiittelen kyllä itseäni nyt, etten opiskellut epämääräistä kulttuurialaa vaan sain varmempaan tuloon johtavan koulutuksen. Tavoitteena joku päivä myös kiinnostavampi työ, kun mieskin pääsee rahallisesti jaloilleen. Siinä vaiheessa voi kyllä oll että miehen vanhemmat vuorostaan tarvitsevat meidän rahallista tukea..
minna
Kiitos tästä, todella hyvä ja tärkeä kirjoitus. Blogeista saa todellakin hyvin helposti turhankin ruusuisen kuvan kirjoittajan elämästä. Kaikkien varsinkaan nuorempien, lukijoiden medialukutaito ei välttämättä riitä hahmottamaan kovaa duunia kauniin kuoren takana.
Arvostan tosi paljon niitä bloggaajia (kuten sua Saara!), jotka käyttävät itselleen tekemäänsä mediatilaa myös painavampien asioiden esiin nostamiseen. Kun on valtaa mielipidevaikuttajana, on mun mielestä ihailtavaa, että ei tyydytä vain helppoihin juttuihin, vaan tartutaan myös eriäviä mielipiteitä esiin nostaviin teemoihin.
saarah
Kiitos Minna! Oon samaa mieltä, että on hyvä kirjoittaa välillä muustakin kuin auringonlaskuista ja viinistä (vaikka niistä kirjoitankin useasti) :). Jotenkin koen että bloggaajana ja sitä kautta mielipidevaikuttajana mun kuuluu tehdä näitä postauksia ja on mahtavaa et tää synnyttää keskustelua. Kiitos siihen osallistumisesta!
Aurao
Aivan loistava postaus, kiitos tästä.
Itse opiskelijana kamppailen todella usein kateuden tunteen kanssa heitä kohtaan, jotka voivat vain opiskella käymättä töissä. Poikaystävä ei ymmärrä, ja jaksaa toistaa ettei ”se että muut saavat porukoiltaan rahaa ole sulta pois”. Mutta jotenkin se silti aina kalvaa, kun tekee enemmän töitä ja silti saa vähemmän kuin toiset onnekkaammat. Oi, miten ihanaa olisi, jos voisi keskittyä vain opiskeluun eikä tarvitsisi jakaa vapaa-aikaa työn ja kotiläksyjen kanssa. Olen välillä niiiin kateellinen heille että harmittaa. En ole niinkään kateellinen siis rahasta suoraan, vaan enemmänkin rahan tuomasta vapaa-ajasta, ajasta joka on mahdollista käyttää ihan miten lystää. Vaikka niihin kouluhommiin.
Samalla kyllä tiedostan, että sehän on todella hieno homma että vanhemmat auttaa ja mahdollistaa täyspäiväisen opiskelun. Mutta juuri tuo mitä sanoit, kumpa välillä myönnettäisiin, minkä takia sitä menestystä tulee, eikä esitettäisi että se olisi ainoastaan omaa ansiota. Ainakin opiskelijapiireissä on todella harvinaista, että kukaan myöntäisi elävänsä vanhempiensa rahoilla. Vaikka onhan vastaus aika selvä, kun yhtälössä on kaksio töölössä+ei käy töissä.
Milloinkohan tästä kateudesta pääsisi sellaiseen täysin aitoon onnellisuuteen toisten onnekkuuden vuoksi? 😀
saarah
Muistan samat fiilikset opiskeluajoilta. Joillain oli varaa asua uusilla kalustetuilla kalustetussa yksiössä kun muut eleli kimppakämpissä kirpparikamojensa keskellä. Kyllähän sitä silloin jo mietti et ihan tasan ei mee kultalusikat, vaikka Suomessa toki opiskelijoilla onkin hyvät oltavat opintotuen vuoksi.
Emmäkään siitä kateudesta oo päässyt mihinkään, tuntuuhan se epäreilulta edelleen et jotkut voi vaikka kokeilla erilaisia juttuja ja uria, koska on jostain muualta tuleva perusturva, esim just sieltä vanhemmilta, mieheltä tai perinnöstä. Mutta musta on hyvä et siitä kateudestakin puhutaan 🙂
Mare
Hyvä näkökulma ja keskustelu täällä kommenteissa. Yksi asia minkä haluaisin vielä itse lisätä, on työn hinnan ongelma, tai siis se miten työn hinta laskee kun suurimman osan ei tarvitse oikeasti pyytää siitä ns. täyttä hintaa.
Sivusta seuranneena, ja itsekin joskus yrittäneenä, olen huomannut valitettavan usein selvän eron siinä mitä #pappabetalar ja itsensä työllään oikeasti elättämään joutuvat, pyytävät hinnaksi työstään. Hänellä jolla on se turva siellä taustalla, voi vetää hintoja alemmas kuin se jolla ei ole. Eikä siinä periaatteessa mitään, markkinatalous jne. mutta valitettavasti näyttää siltä että tästä on seurannut, että hyvin harva (varsinkaan Suomessa) suostuu maksamaan laatutyöstä oikeasti sellaista hintaa, jolla katetaan edes ne pakolliset kulut. Kun niin usein löytyy joku, joka pystyy tekemään halvemmalla, koska kuluja katetaan tuloilla jostakin muusta kuin siitä itse työstä.
Olen kuitenkin sitä mieltä että ihan oikeasti voi olla #girlboss ja elättää itsensä tekemällä kivoja juttuja, mutta se onnistuu vain jos siitä työstä pyytää, ja saa, riittävän korvauksen.
saarah
Tää on todellakin tärkeä asia, hyvä kun toit esiin! Graafisena suunnittelijana varsinkin törmää tähän usein, ala kun on sellainen et moni kuvittelee et jokainen jolla on vaikka Photoshop on vähän niinkuin graafikko. Ärsyttäähän se.
Vierailija
Tosi hyvä kommentti hyvään kirjoitukseen! Olen vakitöissä kulttuurialalla ja haaveilen salaa samojen hommien tekemisestä freelancerina. Kun alalla toimivien freelancereiden tilannetta kuitenkin katsoo vähän tarkemmalla silmällä, huomaa että lähes jokaisella on kova- tai vähintään ihan ok-palkkainen mies. Rahasta puhutaan harvoin, mutta ei tarvitse olla Sherlock Holmes tajutakseen, että miehen tilipussi luo näiden friikkujen taloudelle vähintään sen viimesijaisen turvan. Vaimon tienaamat rahat ovat sitten rikkana rokassa. Itse taas olen sinkku, ylpeä siitä että elätän itseni ja saan myös säästettyä rahaa – ja lisäksi en ole hetero, joten paremmin tienaavan puolison pokaaminen on aina ollut aika lailla poissuljettu vaihtoehto. Päinvastoin deittailukokemusteni perusteella tuntuu melko todennäköiseltä, että mahdollinen tuleva kumppanini tienaa minua vähemmän tai epäsäännöllisemmin – ja omakin palkkani on siis alle suomalaisten keskipalkan. Rahaa on siis pakko miettiä ainakin sen verran, että voin tulevaisuudessakin kuitata välttämättömät laskut.
Niin, tuosta työn hinnoittelusta. Alallani toimivia freelancereita seuratessani olen kauhistellut sitä, miten pieniä laskuja he töistään kirjoittavat. Laskin eräänkin kaverini hinnaston perusteella, että vaikka hän tekisi laskutettavaa työtä täysipäiväisesti, hän ei noilla hinnoilla mitenkään voisi päästä samaan nettopalkkaan kuin minä. Käsittääkseni yrittäjällä aikaa menee väistämättä aina myös muuhun kuin laskutettavaan työhön (välttämätön paperityö, markkinointi uusien asiakkaiden saamiseksi, yrityksen tai yrittäjän osaamisen kehittäminen…) joten kaikkea työaikaa ei koskaan voi laskuttaa.
Joten hautaan ainakin toistaiseksi haaveeni freelanceriudesta, koska poljettujen hintojen kanssa ei voi kilpailla.
tuuliajo
Kiitos tekstistä, se on mainio! Olisi tosiaan mielenkiintoista jos ihmiset avaisivat raha-asioitaan avoimemmin, tekisivät taustoja näkyväksi. Kyllähän se kadehdituttaa kun samanikäisellä tyypillä on ihana kämppä jossa ihanat tavarat, hyvät safkat ja nätti naama. Mäkin haluan kaiken, ja paljon sitä!
Olen itsekin tavallaan #girlboss, teen intohimohommia yrittäjänä, minulla on suuri valta omaan ajankäyttööni ja tulen toimeen ihan kohtuullisesti, minulla on kotona designia ja kuihtuneita kukkia, matkustelen ja harrastan, elän aika hedonistisesti oikeastaan.
Toisaalta; ahdistun usein ajankäytöstäni, on vaikea ottaa vapaapäiviä, kokoajan pitäisi olla tekemässä jotain kehittävää. Eläkemaksuja minulla ei ole varaaa maksaa kovin paljoa ja elämä on muutenkin taloudellisesti tosi epävarmaa, ei ole miestä eikä varakasta perhettä, työttömyysturvaa en ole edes uskaltanut ajatella. En osaa esimerkiksi kuvitella että hankkisin lasta kovin varmalla mielellä, vaikka olen siinä iässä että aikaa ei ole enää loputtomasti. Elän jatkuvasti hämmästellen sitä miten onnekas oikeasti olenkaan ja samalla terve tulevaisuuden pelko takaraivossa. Toisaalta tiedostan että tätä kohti olen ihan luonnollisesti gravitoinut, olen itse päättänyt että elän näin, onhan tämä nyt helkkarin jännittävä seikkailu.
Ihmisten onnellisuuteen vaikuttaa tutkimusten mukaan kai aika paljon se miten vertailee omaa tilannettaan muihin. Rikkaiden kaupunginosassa asuva keskituloinen on onnettomampi kuin saman tienaava jossain muualla. Itsekin huomasin että rentouduin ja ilostuin kun muutin varakkaiden kaupungisosasta paikkaan jossa jengi on heterogeenisempää (Kallio:D).
saarah
Kiitos tarinasi jakamisesta 🙂
Elän jatkuvasti hämmästellen sitä miten onnekas oikeasti olenkaan ja samalla terve tulevaisuuden pelko takaraivossa. Kuulostaa kyllä siltä että oot onnellinen valitsemallasi polulla, vaikka siinä onkin tuo epävarmuusaspekti mukana. Mut niinhän se usein on, et kaikkea ei voi saada. Jos on työssä enemmän vapautta, sit ei just välttämättä oo sitä joka kuukausi tulevaa samanlaista palkkaa.
Elina12345
Hohhoijaa. Olet siis huolissasi nuorista. Hieno homma.
Jossakin kommentissakin tuli ilmi, että kaikki suomalaiset jossain vaiheessa elävät/hyötyvät toisten rahoista. Se on täysin totta. Ymmärtäisin tämän marmatuksen, jos olisimme Amerikassa. Olemme Suomessa, jossa kaikilla on erittäin tasa-arvoiset lähtökohdat. Kyllä, katsoin sen sarjakuvan, on totta, että ihmisillä on eri taustat. Suomessa kaikilla on silti mahdollisuus vaikka neurokirurgiksi. Huom, lääkiksessä itse opiskelevana myönnän, että moni on hyvästä perheestä, akateeminen koulutus vanhemmilla jne, mutta on myös mm. yksinhuoltaja-yrittäjä ja lähihoitaja. On vanhempia alkoholisteina, MS-tautia isoveljellä, itsemurhan tehnyt sisko. On kuitenkin niitä erilaisestakin taustasta ponnistaneita – se on siis mahdollista.
Suomessa esim. yliopistoon (vielä toistaiseksi, ennenkun tilanne OIKEASTI muuttuu epätasa-arvoisemmaksi, kun SGL haluaa poistaa pääsykokeet, jolloin vain yo-papereilla pyrittäisiin yliopistoon) on kaikilla mahdollisuudet. Kyllä, valmennuskurssi saattaa maksaa sen 1000euroa, mutta ilman sitäkin ,uskokaa tai älkää, voi päästä sisään! Ja vaikka USAn kymmenien tuhansien dollarien lukuvuosimaksuihin nähden Suomessa on kyllä _TODELLA_ tasa-arvoiset lähtökohdat.
Kysynkin – miten edistäisitte tasa-arvoa? Perustulo kaikille? Jaa millähän rahalla? Tästä päästäänkin aasinsillalla seuraavaan asiaan: tuntuu, että esim. näitä girlbosseja pidetään supersankareina, vau mitä tsemppareita ja yrittäjiä ( ja siis niin ovatkin, olen sitä mieltä että kaikki yrittäminen on hienoa!) ! Sen sijaan monien yritysten pomoja, siis esim. pienten ja keskisuurten yritysten pomoja pidetään usein pahiksina, ahneinan kapitalisti-mulkkuina. Kun ne on Suomessa ne YRITYSPOMOT jotka vie köyhien rahat! Asiahan suinkaan ei ole näin, pienet ja keskisuuret yritykset ovat taloudelle elintärkeitä! Verorahat tulevat yrittäjiltä!
Seuraavaksi pääsenkin siihen kliseeseen, että “YRITTÄJYYS ON VALINTA”. Hei ei jessus sentään. Ootapa, kun joku yrittäjä sanoo, että TYÖTTÖMYYS ON VALINTA. Ihan samalla tavalla työtön voi perustaa yrityksen! Siihenkin on Suomessa kaikilla mahdollisuus, perustaa yritys.
Ja tosiaan, ilmapiirihän todellakin on Suomessa sellainen, että jos sitä rahaa on, niin sitä haluaa ihan hashtageja myöten mainostaa. Täällä kommenttiboksissakin tuli usein sana: kateus. Ilmapiiri on Suomessa kateellinen. Teettekö te ensin paljon töitä, sitten kun saatte lapsia ja kuollessanne, jos teillä on varaa, lahjoitatte sen köyhille? Ettekö anna perinnöksi lapsellenne? Kun eihän se oo oikein, että toisella on ja toisella ei. Vai onko tilanne eri, kun se on omasta selkäpiistä revitty omalle jälkeläiselleen?
Haluankin linkata tähän jutun perustulosta: https://www.facebook.com/events/688920411289153/ Tuossahan toinen noista asui Ullanlinnassa kaksiossa. ULLANLINNASSA! Tuleeko perustulolla tosiaan kustantaa työttömälle kaksio Suomen kalleimmilta asuinalueilta? Mitä hittoa? Ylipäätään pitäiskö kaikkien työttömien, jotka saavat tukea (ovat esim. kannustinloukussa, typerintä ikinä), postata kuva kahvilasta #valtiomaksaa #kapitalistimulkkujenverotuloilla #girlbossineläkepussista
Elin12345
Tosiaan, kommenttiin piti tulla TÄMÄ LINKKI: http://www.hs.fi/talous/art-2000005044824.html
😀 ei suinkaan brunssitapahtuma, josta jäin vaille lippua.
saarah
Hohhoijaa takaisin. Jos mun postauksesta (?) ja näistä kommenteista paistoi läpi kateus, en oo ihan varma mikä paistoi läpi tästä sun kommentista…
Kyllä, olen huolissani nuorista, varsinkin medialukutaidottomista sellaisista, jotka lukevat blogeja. Jos se on susta hohhoijaa, mulle on ihan sama. Minä olen kyllä heistä huolissani ja kirjoitan siksi tällaisia postauksia. Olen samaa mieltä siitä, että Suomessa on periaatteessa ihan samat mahikset opiskella miksi tahtoo, kyllä. Mutta sitten kun ollaan työelämässä tai sen alussa, ei ne mahikset esimerkiksi perustaa oma bisnes olekaan enää ihan samat, jos vertaa juuri valmistunutta jolla on opintolainaa tai sitten juuri valmistunutta jolla on mummon perintö, jonka voi laittaa omaan bisnekseensä. Peräänkuulutin tälla postauksella sitä, että ihmiset tajuaisivat että esimerkiksi bloggaamisella eläminen ei ole kovinkaan yleistä ja toivoisin myös kovasti ettei se olisi teinityttöjen suurin unelma-ammatti. Myös siksi että maailma muuttuu nopeaan tahtiin ja onko esim. bloggaajia olemassa enää 5 vuoden päästä? Siksi koen että on tärkeä olla suht realistiset urahaaveetkin. Myös ns. normityössä oleminen opettaa ihmiselle aika tärkeitä taitoja, esim. sen miten pitää tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen, kompromissitaitoja, sitä miten suurimassa osassa ammateissa tehdään myös sitä ns. tylsää paskahommaa välillä jne.
Emilia M
Psykologiassa tällä hetkellä tosi tutkittu aihe on resilienssi. Se tarkoittaa ihmisen kykyä selviytyä vaikeista tilanteista. Tälleen tosi lyhyesti määriteltynä, kehotan selvittämään lisää, jos aihe kiinnostaa.
Mut siis tuohon tasa-arvokeskusteluun. Joo, Suomi on huomattavasti tasa-arvoisempi maa kuin monet muut maat. Täällä on silti ihan tosi paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia, ja ne on kasvavana syynä siihen, miksi ihmiset eivät pääse elämässään eteenpäin. Että hienoa, jos siellä lääkiksessä on alkoholistivanhempien lapsia, mutta valitettavasti veikkaan, että jos katsotaan asiaa siitä kulmasta, että moniko alkoholistivanhempien lapsi päätyi akateemiseen koulutukseen, luku on aika erilainen.
Mut alkaa jo aika paljon eksymään Saaran alkuperäisestä aiheesta 😀
Mut turha siis narista tasa-arvosta, joo sitä on, mutta aina voisi olla enemmän. Mitä tarkemmin näitä yhteiskunnan rakenteita ja mekanismeja tutkitaan, sitä enemmän opitaan toivottavasti tukemaan ihmisiä niissä tilanteissa kun he eniten tukea tarvitsevat. Vielä pitäisi olla poliittista tahtoa siihen.
Vierailija
Onks pakko huutaa?
sandrareneta
Tosi jees postaus! Ja kommenttiboksi, hyvää keskustelua. Ymmärrän että korostat realismia ja sitä, että nuoret eivät tiedä mitä minkäkin tilanteen taustalla vaikuttaa. Jäin miettimään niitä väyliä, missä sen realismin voisi sitten ilmaista. Jos jonkun elämä on leikkokukkia niin sitten se on niitä. Ei välttämättä ollut vielä 5 vuotta sitten kun perustukset luotiin ja Igtä ei vielä käytetty.
Itse elin arkea johon kuului täysipäiväinen kolmivuorotyö+ opiskelu kaiken muun lisäksi, eli persruvella mentiin. Tällä hetkellä elämä on matkustelua ympäri jenkkejä (asun Yhdysvalloissa), leikkokukkia, shoppailua ja kaikkea sitä mitä itse keksinkään näin raskaanaolevana housewifenä. Mieheni on töissä.
Mikä on se väylä realismille, jossa kertoisin että en saa työskennellä maassa (enkä ole edes oikeutettu ottamaan tiliä, sosnumeroa tai vakuutusta) ja omat hörhöilyni maksan niillä persruvella istutuilla (ok, hoitoalan yövuorossa ei tod istuta) yövuorosta aamuvuoroon liksoilla? Koska mä en sitä salaa, mutta oon pohtinut samaa kuultuani pari paskankatkuista kommenttia elämästäni. Että asioilla on monta puolta ja realismia olisi kiva mainostaa. Kiitos sulle ihanasta blogista!
Vierailija
Aivan loistava postaus. Kiitos!
(Täällä Lilyssäkin on pari ilmeisesti suosittua bloggaajaa, jotka jaksavat jankuttaa kaiken olevan mahdollista kaikille ja jokaisen oman onnensa seppiä. Epätoivo iskee aina näitä juttuja lukiessa, kun puhutaan vain siitä omasta näkökulmasta ja oman kokemuksen pohjalta eikä tiedosteta nimenomaan niitä rakenteita, jotka elämän varrella ovat monia asioita mahdollistaneet. Se, että alkoholistin lapsi pärjää ja pääsee lääkikseen ja elää elämänsä onnellisena ja varakkaana loppuun asti ei tarkoita sitä, että kaikki alkoholistien lapset kykenevät samaan. Siis tää sinisilmäisyyden ja naiiviuden määrä… En kestä sitä välillä. Toivon vaan et jengi lukis, oppis, seurais mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Tää pitkä pätkä siis jonkinlaisena osallistumisena aiempaan kommenttiin, jossa puhuttiin esim. siitä, miten kaikki voivat perustaa yrityksen. Heh ja huoh.)
A.a.l.j.o.l.
Ja kyllä meillä lääkiksessä opiskelevilla alkoholistien lapsillakin on saattanut olla kaikenlaisia ongelmia matkan varrella, mistä emme välttämättä halua puhua jokaisen vastaantulijan kanssa, varsinkaan jonkun oman onnensa sepän. Joillekin ihmiselle blogi on facebookin tapaan kanava rakentaa omaa henkilöbrändiään, ja itselleni on syntynyt vaikutelma, että bisnes- ja joissakin muissakin piireissä on tärkeää esittää menestynyttä fake it ’til you make it -asenteella. Omaan narratiiviin voi sopia ryysyistä rikkauksiin -kertomus tai “ansaitsee tämän, koska olen muita kyvykkäämpi” tai vaikka se pappa betalar. Kaikkien meidän toisaalta (luultavasti) täytyy kertoa itsellemme jotakin tarinaa, että selviämme vaikeuksista, mutta tosiaan toivoisin, että rehellisyydelle, aitoudelle, empatialle ja epätäydellisyydelle olisi enemmän tilaa. Mielestäni alkuperäinen blogiteksti käsitteli mielenkiintoisia kysymyksiä. Tärkeintä olisi ehkä muistaa, että ihan kaikilla on vaikeuksia, näyttävät he sitten niitä tai ei. Joku syy siihenkin täytyy olla, että juuri nuo feikeimmän oloiset blogit menestyvät niinkin hyvin (eli joku lukee niitä). Kokoomussyndrooma?
Vierailija
Tosi hyvä pointti, kiitti kun kommentoit 🙂
Floristi
Lopettakaa se leikkokukkien parjaaminen 😉
t: alipalkattu intohimofloristi
Valoisatulevaisuus
Vaikka juurikin some antaa aihetta hienoiseen kateuteen juurikin esim. bloggaajia kohtaan, mietityttää minua se, mitä nämä ihmiset aikovat tehdä tulevaisuudessaan. Erityisesti niiden osalta, joilla ei ole koulutusta. Onko meillä tulevaisuudessa joukko keski-ikäisiä naisbloggaajia? Vai millaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia kokemus bloggaajana tuo? Tämä joukko on tällä hetkellä kuitenkin melko suuri.
Sikäli olen hyvin tyytyväinen omiin valintoihini, kun olen valmistumassa koulutuksella, joka ennustaa hyvin vakaata työllisyyttä tulevaisuudessa. Vaikka oma elämä ei olekkaan verrattavissa näihin somen tarjoamiin kuviin.
Pikkis00
Ihanaa keskustelua!
Itse huomaan usein kyseenalaistavani tyytyväisyyttäni elämääni. Teen työtä alalla, jossa palkkaus on keskipalkkaa reilusti alempana, mutta jolla kyllä pärjää ja harrastaa (se on itselleni suurinta luksusta!), kun ei ole muita elätettäviä. Mutta kun sitä vaan pitäisi olla niin kunnianhimoinen ja pyrkiä menestymään taloudellisesti. Luultavasti tässä on kuitenkin kyse enemmänkin siitä, että sanat saavat eri merkityksiä, koska kyllä minullakin on haaveita ja pyrin niitä kohti. Omat haaveni liittyvät vain niin suuriin kokonaisuuksiin kuin esimerkiksi tasapainon etsimiseen elämässä, että koen työn ja harrastusten olevan enemmänkin keinoja kuin itse tarkoitus. Tämä ei millään tavalla sulje pois sitä, etten haluaisi olla hyvä työssäni.
Toisaalta täysin säännellyssä työssä (esim. tehdastyö) käyminen on ollut itselleni hyvin rankkaa ja varsinkin alle parikymppisenä. Uskon, että ne työkokemukset ovat opettaneet kuitenkin hyvin paljon. Ainakin voi käyttää poissulkustrategiaa siitä mitä kohti voisi mennä, kun maailmassa nyt sattuu olemaan niin kauheasti mielenkiintoisia asioita.
Joten niin kuin useassa kommentissa on tullut esille, ehkä olisi jopa toivottavaa kiertää pieni kiertotie “unelma-ammattiin”. Ja se, mikä ammatti on unelma nyt, onkin luultavasti ” vain” osa matkaa. Tärkeää olisi myös pohtia niitä syitä, miksi haluaa johonkin ammattiin ja tässä kannattaa huomioida ammatin sisällön lisäksi myös muut asiat. Esimerkiksi vuorotyö sopii toisille paremmin kuin toisille. Realismin lisäksi peräänkuulutan myös siis itsetutkiskelua ;). Siinä tullee paremmaksi harjoittelemalla.
OliviaWilde
On ehdottoman tärkeää tuoda realistisuutta ihmisten harhoihin, mutta tulee myös erottaa mielipide, mikä kumpuaa ärsytyksestä. Itse ollut puolitoista vuotta virallisesti yrittäjänä, sitä ennen muutaman vuoden freelancerinä enkä vaihtaisi sitä pois. Rahaa ei ole tullut tai ollut tuutin täydeltä, eikä ole puolisoa tai isää, joka elämääni on kustantanut. Sain valtiolta starttirahan yrityksen aloittamiseksi ja se on auttanut alkuun. Mutta muutoin olen pitänyt kustannukset sen verran alhaisina etten ole joutunut toistaiseksi itkemään rahapulasta.
Samaa mieltä olen kanssasi näistä kullatuista kuvista, joita Instagram on pullollaan ns täydellisestä elämästä. Me emme kuitenkaan tiedä minkälaisessa velassa se henkilö on kattaakseen elämäntyyliinsä, vai sponsoroisiko häntä kenties jokin yritys. Monta vaihtoehtoa niihin. Mutta toisaalta, onhan ns tavallisten ihmistenkin Instagramit täynnä niitä huippuhetkiä. Harvemmat meistä kuitenkaan näyttää rumimpia tai kamalimpia hetkiämme sosiaalisessa mediassa. (Tämä toki yleisesti ottaen suuri ongelma, kun olemme ihmisinä niin taipuvaisia vertailuun ja muiden täydellisen elämän harha sosiaalisessa mediassa aiheuttaa monille ahdistusta, masennusta ja riittämättömyyttä.)
Ihmisen oman unelman toteuttaminen ja sen seuraaminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä 9-5 työtä tavallisessa toimistossa, tavallisen työn keskellä. Tärkeintä on jokaisen löytää se oma juttu, koska kaikissa töissä on aina puolensa – jostain joutuu aina kompromisoimaan. Yrittäjänä, varsinkin alkuvaiheessa, se kompromissi on raha. Toisille työssä, joka ei välttämättä valtavasti liikuta itseä, on se hyvä puoli, että siitä saa rahaa ja on valmis kompromisoimaan ne työtunnit, jotta saa vapaa-ajalla elää tahtonsa mukaisesti. Ja sekin on valinta, sekin on oman unelman seuraamista.
Eli kenties meidän olisi hyvä alkaa myös määrittää mitä se oman unelman toteuttaminen on. Ei mikään ole koskaan kaikille samaa ja jokaisessa valinnassa on aina hyvät ja huonot puolet. Jokaisesta ammatista tulisi siis tuoda mielummin ne huonot puolet esille, ja niitä katsoessa pohtia, olenko valmis tekemään sen työn kaikesta siitä huolimatta? Silloin ollaan oikealla tiellä.
Sanni Tee Tee
Realistinen kerronta (edes aika-ajoin), avoimuus, oman aseman tiedostaminen ja tietty kriittisyys ovat bloggaajille ja vlogaajille tärkeitä asioita siksikin, että ihmisille, etenkin nuorille, syntyisi totuudenmukainen kuva siitä, mitä tietyt elämänvalinnat tuovat mukanaan. Ja mitä ne vaativat. Unelmia olla pitää, mutta myös realismia.
Ja sitten toivoisin, että jokainen – niin nuori kuin aikuinen – osaisi tunnistaa ennen muuta omat unelmansa, eikä sekoittaisi niitä haavekuviin tai yleisesti ihannoituihin elämäntapoihin.
Että uskallettaisiin rohkeasti etsiä omaa tietä ja pohtia, mikä tekee juuri minut onnelliseksi tässä ainoassa elämässäni… Onko se vaikkapa yrittäjyys, joka tuo mukanaan sekä vapautta että epävarmuutta – vai sopiiko minulle paremmin ajatus vakaasta työstä, säännöllisestä työajasta ja kuukausipalkasta; vapauttaako sellainen elämä minut ehkä paremmin toteuttamaan omia unelmiani kuin freelancerius tai vapaan taiteilijan työ?
Että uskallettaisiin tehdä valintoja sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä, eikä siinä uskossa, että meidän jotenkin kuuluisi viettää koko elämämme jollakin mystisellä epämukavuusalueella, jotta voisimme saavuttaa “todellisen onnen”.
Ettei automaattisesti ostettaisi meille myytyjä onnen ja “hyvän elämän” ideaaleja, vaan tunnistettaisiin, että hyvää elämää on monenlaista.
Tässä auttavat sekä medialukutaito että koko blogi- ja someskenen ja erityisesti mielipidevaikuttajan asemassa olevien lifestyle-suosikkien avoimuus ja rehellisyys. Julkisuus, näkyvyys ja menestys tuovat aina vastuuta mukanaan, tai ainakin niiden pitäisi tuoda.
Ihan samalla tavalla arvostan erityisen paljon niitä perhebloggaajiakin, jotka tuovat postauksissaan esiin elämän kirpeämpiäkin puolia. Kiiltokuvia on kaunista katsella (ehkä, joidenkin mielestä), mutta tarttumapintaa niissä ei ole.
p.s. Itse elän unelmaani, johon kuuluvat ruuhkavuosiarki, kuukausi(matala)palkkainen asiantuntijatyö, pinaattilätyt ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen samanlaisina toistuvat rutiinit. En voisi olla onnellisempi – juuri tällaisesta elämästä olen aina haaveillut.
Sanni Tee Tee
Realistinen kerronta (edes aika-ajoin), avoimuus, oman aseman tiedostaminen ja tietty kriittisyys ovat bloggaajille ja vlogaajille tärkeitä asioita siksikin, että ihmisille, etenkin nuorille, syntyisi totuudenmukainen kuva siitä, mitä tietyt elämänvalinnat tuovat mukanaan. Ja mitä ne vaativat. Unelmia olla pitää, mutta myös realismia.
Ja sitten toivoisin, että jokainen – niin nuori kuin aikuinen – osaisi tunnistaa ennen muuta omat unelmansa, eikä sekoittaisi niitä haavekuviin tai yleisesti ihannoituihin elämäntapoihin.
Että uskallettaisiin rohkeasti etsiä omaa tietä ja pohtia, mikä tekee juuri minut onnelliseksi tässä ainoassa elämässäni… Onko se vaikkapa yrittäjyys, joka tuo mukanaan sekä vapautta että epävarmuutta – vai sopiiko minulle paremmin ajatus vakaasta työstä, säännöllisestä työajasta ja kuukausipalkasta; vapauttaako sellainen elämä minut ehkä paremmin toteuttamaan omia unelmiani kuin freelancerius tai vapaan taiteilijan työ?
Että uskallettaisiin tehdä valintoja sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä, eikä siinä uskossa, että meidän jotenkin kuuluisi viettää koko elämämme jollakin mystisellä epämukavuusalueella, jotta voisimme saavuttaa “todellisen onnen”.
Ettei automaattisesti ostettaisi meille myytyjä onnen ja “hyvän elämän” ideaaleja, vaan tunnistettaisiin, että hyvää elämää on monenlaista.
Tässä auttavat sekä medialukutaito että koko blogi- ja someskenen ja erityisesti mielipidevaikuttajan asemassa olevien lifestyle-suosikkien avoimuus ja rehellisyys. Julkisuus, näkyvyys ja menestys tuovat aina vastuuta mukanaan, tai ainakin niiden pitäisi tuoda.
Ihan samalla tavalla arvostan erityisen paljon niitä perhebloggaajiakin, jotka tuovat postauksissaan esiin elämän kirpeämpiäkin puolia. Kiiltokuvia on kaunista katsella (ehkä, joidenkin mielestä), mutta tarttumapintaa niissä ei ole.
p.s. Itse elän unelmaani, johon kuuluvat ruuhkavuosiarki, kuukausi(matala)palkkainen asiantuntijatyö, pinaattilätyt ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen samanlaisina toistuvat rutiinit. En voisi olla onnellisempi – juuri tällaisesta elämästä olen aina haaveillut.
Sanni Tee Tee
Oh noes, tuplakommentin voi poistaa.
Evelinka
Kiitos tästä tekstistä! Hyvä että joku sanoo tämän ääneen. Olen itse tullut siihen tulokseen, että täydellistä työtä ei välttämättä koskaan saa mutta paras mahdollinen kompromissi voi löytyä.
Tästä samasta aiheesta bongasin muuten kolumnin Ylen sivuilta tällä viikolla.
Hyvää unelmien täyteistä uutta vuotta 2018! (Btw juuri nyt haaveilen pastel de natasta ja portugalilaisesta kahvista, toivottavasti päädyn taas Lissaboniin ensi vuonna!.)