Kiitos Suomi, sekoitit taas pääni
Olen kaksi viikkoa Suomessa, vähän ylikin.
On viileää, valoisaa ja tyhjää. Hirveän tyhjää ja hiljaista.
Herään aikaisin aamulla hiljaisuuteen, otan korvatulpat pois korvista ja tajuan: täällä on niin hiljaista etten edes tarvitse näitä. Täällä on myös niin hiljaista että kuulen ihan liian kovaa päässäni kehää kiertävät ajatukset, tajuan myöhemmin.
Kaduilla on hiljaista. Ihan kun täällä olisi ilmoitettu jostain ydinräjähdyksestä radiossa ja olen vain ainoa joka ei ole kuullut ulkonaliikkumiskiellosta, sanon ääneen.
Joka puolella on tasaisia ja leveitä katuja joita kukaan ei tunnu kulkevat keskellä heinäkuuta. Lissabonissa verenpaineeni kohoaa äänekkäistä espanjalaisista ihan koko kesän ajan ja sitten saavun Suomeen ihmettelemään kaikkea tätä hiljaisuutta josta pitäisi olla kai onnellinen.
On kaunista ja valoisaa, yötön yö on ihana ja menee silti ihan hukkaan kun ei voi istua lämpimillä kallioilla katsomassa vaaleanpunaisia auringonlaskuja kun on kylmää eikä edes kovin aurinkoista ja sitten siitä valittaminen tuntuu ihan tyhmältä kun kuitenkaan en Suomeen matkusta sään takia
vaan ihan ihmisten.
Ja samaan aikaan niin paljon kuulun tänne ja sitten en ollenkaan ja se saa olon yhtä aikaa kamalan haikeaksi ja sitten uhmakkaaksi: olen ollut niin hiton rohkea ja lähtenyt pois täältä, tehnyt sitä mitä vuosikausia salaa suunnittelin. Ja ajattelen sitäkin että vaikka pidän yhteyttä ystäviin aika paljon, ei ole sama viettää kahta kaksituntista vuodessa kun että näkisi joka viikko tai kuukausi ja että olenko luopunut elämässäni läheisistä suhteista huippujen ihmisten kanssa vaan siksi että minulla on ollut hyvin epämääräinen tarve lähteä jonnekin kauas ja pois,
se ikuinen kaksosta vaivaama levottomuus ja tyytymättömyys ja sellainen kummallinen olo etten kuulu tänne.
Ja haluaisin puhua kaikkien kanssa niistä asioista, siitä hiljaisuudesta ja sellaisesta melankoliasta joka valtaa mieleni kun katselen niitä melankolisen näköisiä taloja ja kortteleita joita joskus kutsuin kodikseni ja kulmikseni. Sitten samaan aikaan ymmärrän ettei kukaan täällä asuva jaa näitä tunnelmia ja sitä tunnetta kanssani. Ihmiset joiden kanssa voin puida sitä vaikeaa asiaa miten omaa maataan ja kulttuuriaan tavallaan alkaa ymmärtää vasta muutettuaan sieltä pois, eivät he asu täällä: tässä maassa ja kulttuurissa. Aina kun kritisoin Suomea yhtään mistään tai fiilistelen elämääni Lissabonissa, tuntuu kun pettäisin suomalaisia ystäviäni.
Se tunne on tosi outo.
Kirjani on ilmestynyt!
12 Comments
Kelpperi
Ah, niin paljon samoja fiiliksiä! Olen asunut ulkomailla kaksi vuotta. Allekirjoitan melkein kaiken minkä sanoit, paitsi sen etten tunne itseäni vieläkään täällä ulkopuoliseksi. Ehkä siihen tarvitaan useampi vuosi poissa? Tänä kesänä Suomessa päätin, että palaan takaisin. Se ei tule olemaan pelkkää ihanuutta ja paluushokki on ihan varmasti luvassa, mutta tiedän että haluan silti takaisin. Kun ajattelen, että kesällä 2020 en tule enää lomalle Suomeen vaan palaan pysyvästi (ainakin 10ksi vuodeksi), kutittelee mahanpohjassa onnellinen ihana jännitys. Voi kunpa tämä päätös pitäisi ja asiat järjestyisivät näin. Mun tapauksessa paluuta mutkistavat muiden kuviot: puolison työ ja lapsi.
saarah
Se ei tule olemaan pelkkää ihanuutta ja paluushokki on ihan varmasti luvassa, mutta tiedän että haluan silti takaisin
Mä oon kans odotellut että sitten kun tulee sellainen olo että IHAN VARMASTI haluan takaisin, sitten on sen aika 🙂 Tsemppiä paluumuuttoon!
Roosa / SOS
Samaistuin tähän tekstiin jotenkin tosi paljon. Olen itse asunut Yhdysvalloissa ja rakastanut elämääni sielä; kulttuurishokki tuntui paljon pahemmin Suomeen palatessa kuin ulkomaille muuttaessa. Onneksi kaikkeen tottuu, paljon tsemppiä sulle asettumiseen ja tunnemyrskyihin <3 xx
http://www.shadesofscandi.com
saarah
Kiitos paljon <3 Ja uskon kyllä että kulttuurishokki Suomeen palatessa on todella suuri. Ja ehkä pahin on se, ettei sitten ole mitään uutta ja eksoottista sen vastapainoksi, niinkuin ulkomaille muuttaessa. Tsemppiä sinne myös 🙂
yks ulkosuomalainen
Oon asunut 10 vuotta ulkomailla kolmessa eri maassa ja aika samanlaisia tuntemuksia. Viidennen vuoden jälkeen äiti taisi sanoa että sä et kyllä oo varmaan enää ikinä muuttamassa takasin Suomeen. Sellainen tietty melankolia mitä tunsin ennen on jo poissa. Vanhat kaverit Suomessa ei ole enää kavereita. Osan kanssa ei vaan ole mitään yhteistä enää, osa jopa ärsyttää. Mietin että oliko ne aina yhtä hölmöjä 😀
Tuntuu et täällä nykyisessäkin asuinmaassa kavereita tulee ja menee, ihmiset muuttaa tänne ja pois. Kaikki on aina niin väliakaista enkä usko että tuun saamaan koko elämän pituisia ystävyyssuhteita. Onneksi on sentään siskot!
saarah
Samaistun kyllä kans tuohon väliaikaisuuden tunteeseen, se on ulkomailla läsnä. Ystävissä ja sit siinä et oon miettinyt nyt 4 vuotta maton ostamista olohuoneeseen mutta jotenkin en oo vaan tehnyt sitä kun en tiedä kuinka kauan aion täällä olla 😀 😀 Ystävyyssuhteista ajattelen usein niin että ne tosiystävät on mun suomalaiset ystävät ja täällä olevat on suurimmaksi osaksi niitä olosuhdeystäviä. Mutta aika näyttää miten käy, minne päätyy ja kenen kanssa hengailee vaikka viiden vuoden päästä 🙂
KiaRiikka
Voi Saara. Samoja oon ajatellut tämän kesän Suomi-reissulla. Se ajan kulumisen konkretia, vuodet joina en ole ollut täällä näiden ihmisten kanssa, tänne kuuluminen ja sitten taas ei ollenkaan ei.
Muuten, mitä yleensä viet tuliaisiksi Suomesta Portugaliin? Tuntuu, että oon ehtinyt viiden vuoden aikana kärräämään aikamoisen kasan Minttuviinaa, tervashampoita, lakkahilloa, Vallillaa, Marimekkoa ja Iittalaa. Kaikki vinkit ois tarpeen 🙂
saarah
Se ajan kulumisen konkretia, vuodet joina en ole ollut täällä näiden ihmisten kanssa, tänne kuuluminen ja sitten taas ei ollenkaan ei.
JUURI TÄMÄ!
Oon tuonut Suomesta tuliaiseks lakuja, varsinkin niitä täytelakuja. Suomalaiset karkkipakkaukset on jotenkin niin paljon kauniimpia kuin muualla maailmassa. Marimekon servetit on myös hyvä. Ja ruisnapit, niistä tykkää yllättävän moni. Tervashampoo on kyllä hyvä idea! Itselleni tuon aina samat jutut: kauraleipää, Blistex-huulirasvaa, Lindexin alushousuja (!), pellavarouhetta ja kardemummaa 😀 😀
NannaUSA
Voi että……tämmöstä se on. Minä olen ollut USAssa iät ja ajat. Tämä ei minun osalta oikein koskaan muuttunut. Vähän siinä välissä oli enemmän tänne juurtunut olo. Nyt ollaan taas takaisin samassa, että jos Suomessa käyn tai siitä jotain luen rupean miettimään, että “mitenköhän se elämä siellä olisi mennyt…”. Riippuu vähän siitä kuinka onnellinen olen täällä. Mutta sen sanoisin, että näin monen vuoden jälkeen arvostan erityisesti niitä ihmissuhteita. Se se kuitenkin on elämässä tärkeintä. Mulla on mies ja nuori aikuinen lapsi täällä Usassa ja onneksi on kaksi oikein hyvää ystävääkin, mutta perhe ja lapsuuden ystävä Suomessa. Ne ihmiset ne on tärkeintä. Sitten kuitenkin. Olen aina ajatellut, että ideaali tilanne minulle olisi, jos olisin voinnut elää Suomessa, mutta asua muualla maailmassa ne kamalat pimeät kuukaudet tai ainakin säästäisin kaikki kesälomani siihen kaamokseen. Se elämänlaatu Suomessa on kyllä ihan mahtavaa!!! Nää on NIIN vaikeita päätöksiä ja niin ahdistavia päätöksiä. Tämä monimaisuus on kyllä ihanan järkyttävää.
saarah
Juuri näin: niin vaikeita päätöksiä eikä yhtä oikeaa ratkaisua taida olla 🙂
Lauraem
Moi Saara! Olen lueskellut blogiasi ja samastunut moneen ajatukseen. Asuin itse ulkomailla melkein yhdeksän vuotta, suurimman osan ajasta Englannissa mutta myös Milanossa vuoden. Itse huomasin, että koin aina suurta helpotusta, kun lentokone nousi Suomen kamaralta ja pääsin pois… takaisin omaan elämääni ja pois siitä jostain, johon en kuulunut.
Kuvittelinkin, että asuisin ulkomailla aina. Sitten kuitenkin parin viimeisen ulkomaanvuoden kesälomareissujen (jotka olivat aina täynnä velvollisuuksia ja menoja ja se ahisti) jälkeen huomasinkin, että jotenkin kaipasin Suomea, koin suurta haikeutta siitä, että Suomessa elämä näytti olevan jotenkin niin leppoisaa, luonnollista ja eksoottisen tavallista. Ne asiat, joita pakenin, kutsuivat taas puoleensa ja Lontoo tuntui liian hektiseltä. Ja niin sitten päätin (pienen Thaimaa-seikkailun jälkeen) palata Helsinkiin. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta (oho). Oli ihanaa tutustua Helsinkiin uudestaan, palasin uusien taitojen kera ja elämä oli erilaista kuin silloin, kun täältä lähdin – hyvässä ja pahassa.
Summa summarum: kaikkea muuta olen huomannut voivani paeta, paitsi omaa itseäni. Mun suurin ja mielenkiintoisin seikkailuni on ollut tutustua omaan itseeni, että kuka minä oikein olen ilman sosiaalisia normeja ja odotuksia ja mitä minä elämässäni pidän tärkeänä. Sitä olen selvitellyt ja se on ollut ihanaa ja kamalan vaikeaakin välillä.
Tästä tuleekin pitkä kommentti, olen hillonnut ajatuksiani… 😀
Jossain postauksessasi pohdit sinkkuutta ja elämän tarkoitusta jne. (tai niin minä sen ainakin luin ja ymmärsin) ja siitä tuli mieleeni, että olen itse kaikissa elämäntilanteissa voinut olla osittain tyytyväinen ja toisaalta kaivannut jotain ihan muuta. Sinkkuna kaipasin parisuhdetta ja toisinpäin. Ja olinkin sinkkuna tosi tosi pitkään (mun mielestä on muuten aivan per**leen vaikea tavata miehiä Suomessa, kun on tottunut Lontoon sanavalmiisiin ja avoimiin kakslahkeisiin… anyway…). Olin jo ajatellut, että olen sitten lapseton ja pyrin tekemään elämästäni muutoin mielenkiintoista, matkustelen ja teen kiinnostavia projekteja. Sitten tapasinkin miehen ja rakastuin, ja neljän kuukauden päästä olin raskaana. Nyt pieni poikani on reilu vuoden ikäinen. Tästä pääsemme takaisin sinuun ja blogiisi: minusta on ihana lukea sitä ja fiilistellä samalla omia muistojani, koska samastun niin hyvin. Nyt minun elämäni on tällaista: olen äiti ja parisuhteessa, tässä ei ole enää sitä samaa vapautta ja mahdollisuuksia heittäytyä oman onnensa nojaan samalla tavalla ja sitä joskus kaipaan. Mutta on paljon muuta ihanaa! Kaikissa elämäntilanteissa on puolensa ja on ihanaa, jos osaa ja muistaa nauttia kulloinkin meneillään olevasta vaiheesta, koska mikään ei ole ikuista. On hyvät ja huonot hetkensä. Mutta olen huomannut, että muihin en voi vaikuttaa, enkä elämäänkään, mutta voin ainakin yrittää olla totuudellinen itselleni ja pyrkiä toteuttamaan sitä arjessani eri tavoin.
Sellaisia ajatuksia.
P.S. Sulla on ihanat hiukset, onko kampaajasuositusta Helsingissä? 🙂
P.S. II Täytän ensi vuonna 40 ja päätimme juuri viettää synttäreitäni Lissabonissa, lähdenkin siis kirjaostoksille. 😉
saarah
Oh, kiitos ihanan pitkästä kommentista. Oon samaa mieltä niin monesta asiasta, varsinkin tästä:
“Mun suurin ja mielenkiintoisin seikkailuni on ollut tutustua omaan itseeni, että kuka minä oikein olen ilman sosiaalisia normeja ja odotuksia ja mitä minä elämässäni pidän tärkeänä. Sitä olen selvitellyt ja se on ollut ihanaa ja kamalan vaikeaakin välillä.”Juuri näin!
Ja nelikymppiset Lissabonissa kuulostaa ihanalta! Hyvä valinta.
Ps. Kävin Helsingissä Loisto-kampaamon Mikolla. Ihan paras! Olin aina sitä ennen kuvitellut että mulla on hirveä ja ohut tukka, mutta Mikon opeilla saan siitä nykyisin jo ihan kivan 😀