Tammikuu, sekakuu
Kun tietokoneeni kaatuu ja tilitysmuistiostani pyyhkiytyy kaksi kokonaista sivua, en edes muista mitä niille sivuille olin kirjoitellut.
Oliko se jotain ihan tyhjänpäiväistä narinaa vaiko jotain aivan nerokasta? (Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa).
Kun istun uuden kotini parvella, yhtäkkiä jostain tulee aina kylmä ilmavirtaus suoraan korvaan. Olenko sekoamassa vai voiko umpinaisesta takaseinästäkin vetää kylmää ilmaa?
(Veikkaan jälkimmäistä, näissä JÄÄTALOISSA kun vetää joka saakelin kulmasta).
Kun kirjoitan että leivän syömisestä ei tule väsynyt olo ja sitten syön puolikkaan leivän päivässä ja siihen päälle lähes kaikki äidin lähettämät salmiakit ja meinaan nukahtaa keskipäivällä, onko se vaan maanantai vai kuitenkin sen leipä?
(Ehkä molemmat).
Kun rakastan ja vihaan Lissabonia samalla viikolla, saman päivän aikana, koko ajan vaihtelevasti, onko se merkki jostain?
On kai. En vaan tiedä enkä haluakaan tietää että mistä.
Haluan vain lillua ja löllyä tässä tilassa. Ulkona on öisin saakelin kylmä, päivisin aavistus kevättä, välillä jopa tulee kuuma jos sattuu istumaan auringonpaistepaikassa (ja näkemään suosikkibaarimikkonsa viereisessä pöydässä). Poskia punottaa, tekee mieli ottaa päiväkahvin sijaan päiväviini, mutten kehtaa.
Haluan ottaa kuitenkin oikeuden valittaa siitä, että gradun kirjoittelu yksin on ärsyttävää ja rankkaa ja kaipaan päivärytmiä, mutta sitten kuitenkin on samaan aikaan ihana myöntää itselleen että se maanantaipäivä kun en tehnyt mitään töitä ja mussutin kotona puolikkaan leivän, paljon salmiakkia ja katsoin netistä Skam:ia THERMOpeittoni alla, oli kuitenkin aika hyvä päivä.
Kun koko ajan on vähän onnellinen ja samaan aikaan surullinen, onko sekin joku juttu? Vai vaan minä, joka ei yhtään tiedä kuinka ikinä voi enää asua muualla kuin tässä maassa ja samaan aikaan on niin ikävä kaikkia ihmisiä, että voisin vaikka juosta takaisin Suomeen.
Tammikuu, inhokkikuukauteni, ole pian ohitse ja tuo tilallesi joku
Hemmetin Seesteinen Helmikuu vaikka.
—-
Seuraa Visual diarya myös täällä:
Bloglovin´ * Facebook * Instagram
—-
January, you´re my least favorite month, always.
Ihana Love palaa kakkoskaudella!
11 Comments
Siiri / Pilkettä-blogi
Ne kaksilasiset ikkunat ovat kyllä hirveän kiva keksintö.. Niitä muistaa arvostaa aina kun käväisee ulkomailla.. 😉
saarah
No niinpä! Mulla on itseasiassa keittiössä tuplalasit, mut sit taas olohuoneessa ei. Eli kylmä on. Mut onneks kevät tulee ihan pian ja sit kesällä saakin taas valittaa kun on liian kuuma 😀
Siiri / Pilkettä-blogi
Jep, se ajallinen ikkuna kun niitä tuplalaseja ei kaipaa on melko pieni 😀
Tiiaanna
Samaistun gradufiilikseen! Ihana vapaus tehdä mitä huvittaa, mutta samalla järkyttävä kaipuu arkeen ja normaaliin päivärytmiin. Ja arkilaiskottelusta tulee välillä niin huono omatunto, varsinkin jos siihen kuluttaa kolme päivää plus viikonlopun… Heh.
saarah
Joo, niin ristiriitainen olo! Oon satavarma että tuun kaipaamaan tätä vapaan kirjoittelun ja oman päivärytmin aikaa ihan hulluna, mut silti se ahdistaa välillä. Mut sellainen kai ihminen aina on, että kaipailee sitä mitä just silloin ei oo ja jälkikäteen sit vasta tajuaa asioita 😀 Mut on kyllä kivaa välillä tehdä töitä vaikka sunnuntaina ja sit pitää maanantai ja tiistai vapaata ja hengailla ulkona kuin mikäkin lomalainen 🙂 Tsemppiä sinne myös graduhommaan. We can do it!
El Manu
Oliko sulla Saara myös Hesingissä asuessa noin voimakkaat fiilikset tästä kaupungista? Että joko rakastaa tai vihaa? Vai onko se vaan Lissabon? Itse kun nyt mietin niin suurimman osan ajasta en mieti Helsingistä ihmeemmin mitään, joskus kesällä iskee hetkeksi sellainen olo että tää on ihana kaupunki ja rakastan tätä. Mut enimmäkseen sitä ei ehdi miettiä kun yrittää vaan selvitä arjesta (“kuhan tää ja tää tentti vaan on ohi nii sit helpottaa” mut ei oikeesti helpota ja sit pitää juosta vielä seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan tenttiin). Loma saattais tehdä hyvää…
saarah
Kiinnostava kysymys! Aloin oikein pohtia tota ja tajusin, että mulla oli Helsingissä myös tosi vahvoja rakkaus- ja vihakausia sitä kaupunkia kohtaan. Toki välillä oli sitä arkea kun puski vaan kaiken läpi miettimättä yhtään et missä kaupungissa sitä onkaan, mut usein oli päiviä ja viikkoja (varsinkin kesällä) kun oli ihan fiiliksissä Helsingistä mut sit pari vikaa vuotta mua vaivas sellanen totaalikyllästyminen ja pieni Helsinkiangsti. Teki kyllä tosi hyvää poistua kuvioista pariks vuodeksi.
Luulen myös et mun Lissabon-rakkaus ja toisinaan se viha on sitäkin et tiedän täällä olo aikani olevan rajallinen. Siks iskee usein jo nyt sellainen nostalginen rakkausfiilis tätä paikkaa kohtaan. Ja varmaan ne vihatunteet on tosi tuttuja kaikille yksin ulkomaille muuttaneille. Silloin kun asiat ei suju ja on hankalaa, on helppoa vaan vihata koko kaupunkia ja maata, ei suinkaan edes yrittää tajuta että ehkä mulla on vaan vähän huono päivä 😀
Elísabet_
Toivoisin hurmiollista helmikuuta, koska tikkaissa on mahdollisuus!
saarah
Hurmiollinen Helmikuu kävis myös hyvin 🙂
M'
“Kun koko ajan on vähän onnellinen ja samaan aikaan surullinen, onko sekin joku juttu? Vai vaan minä, joka ei yhtään tiedä kuinka ikinä voi enää asua muualla kuin tässä maassa ja samaan aikaan on niin ikävä kaikkia ihmisiä, että voisin vaikka juosta takaisin Suomeen.”
Ja kun juoksee takaisin Suomeen ja hengittää täällä pari vuotta, meinaa kuolla tylsyyteen ja jälkikäteen katsoo itseään: miten ikinä oon voinut olla noin hölmö, että halusin vaihtaa kaiken tuon pois? Facebookin “tänä päivänä”-toiminto on kertonut mulle nyt 2kk ajan tuntemuksiani siltä ajalta, kun muutin takaisin Suomeen etelämmästä Eurooppaa. Ilmeisesti suomeapuhuvien ikävä ja suomalaisen kulttuurin ikävä oli silloin ihan ylitsepääsemätön, mutta nykyään muistan tuolta ajalta vain tuon surullisen-onnellisen nostalgian etelän ihanista talviaamuista ja niiden päättymisestä.
Tätähän se on. Kun on kerran lähtenyt jostakin ja tehnyt kotinsa toisaalle, on sydän aina vähän poissa sijoiltaan. Ihan hirveän kirpeän ihanaa kevättä Lissaboniin!
saarah
Kiitos 🙂 Mä luulen että se tosiaankin on noin: Kun on kerran lähtenyt jostakin ja tehnyt kotinsa toisaalle, on sydän aina vähän poissa sijoiltaan
ja se just pelottaakin. Ja se miten aika kultaa kaikki muistot ja vääristää niitä, kotimaasta ja sitten sieltä uudesta kotimaasta kans. Ihan takuulla ikuisesti tulen haikailemaan tänne takaisin, jos ja kun Suomeen palaan.