Tällainen olen (mutta olenko kuitenkaan?)

Käytän kerran kahdessa vuodessa korviksia,
yleensä juuri alkukesästä tulee mieleen että olisinpa korviksia käyttävä nainen. Sitten yritän tunkea korviksia korviini, mutta reiät ovat ummessa. Au, sattuu ja pyörryttää.

Makaan akupunktiopöydällä ja mietin voisinko pyytää että akupunktiohoitaja laittaisi neulan läpi myös korvastani. Hoitaahan hän myös kaikki muut elämäni ongelmat. Nukutko huonosti? Neula korvan taakse. Vai oletko väsynyt ilman syytä? Poltetaan hassun tuoksuista yrttiä neulattavan kohdan vieressä. 

Usein akupunktiossa maatessani ajattelen suuria asioita, tällä kertaa vain korviksia. Sitten kävelen puistoon, otan matkalta kahvin ja kymmeniä kuvia kukkivista puista. 

Viime aikoina olen huomannut etten ole ihan oma itseni, vieläkään. En tiedä ovatko ne koronan jälkioireet vieläkin, mutta kaikki vähän väsyttää ja ahdistaa. Ennen odotin jo iltaisin sitä että pääsee aamulenkille, nykyisin olen onnellinen jos aamulla sataa: ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Vai onko kyse siitä että aamulenkkeily oli kivaa ennen vain siksi että kämppikseni saattoivat ajatella minun olevan aktiivi-ihminen, kun lähdin ovesta ulos jo ennen puoli yhdeksää? Nyt kun kukaan ei ole näkemässä, en jaksakaan enää ylläpitää tätä mielikuvaa.

Korviksiakin miettiessäni en ole varma haluanko ihan oikeasti käyttää korviksia vai vaivaako minua kuitenkin vähän edelleen se, kuinka ällistynyt joka ikinen tapaamani portugalilais- ja ranskalaismies on ollut tavastani olla käyttämättä mitään koruja. 

Mutta mistä voin muutenkaan tietää miksi mietin näitä kaikkia asioita, ajattelen sitten. Haluanko OIKEASTI tehdä tätä vai teenkö siksi että kaikki muutkin? Ja keitä ne mystiset KAIKKI MUUT edes ovat?

Sitten mietin äitiäni joka oli käymässä Lissabonissa vuosia sitten ja oli pöyristynyt siitä että söin pinaattia pesemättä sitä ensin. Mutta kun tässä lukee että valmiiksi pesty. 

Mistä voit tietää onko se totta, äiti sanoi ja oli jo valuttamassa vettä pestystä pinaatista, ennenkuin ehdin ajatuskulkuun mukaan. 

Mihinkään ei kai voi siis uskoa, ajattelin silloin. 

Nykyisin uskon kyllä pestyyn pinaattiin, akupunktioon ja siihen että vielä joskus jaksan taas tehdä kaikenlaista aktiivi-ihmisen tavoin. Nyt useina aamuina menen aamukahville läheiselle aukiolle ilman sitä ennen tehtyä lenkkiä. Ja yhtäkkiä tajuan että aamujeni kohokohtia ovat olleet ennen kaikkea ne hiljaiset aamuhetket kun kaupunki ei ole vielä herännyt mutta kahvia saa jo. 

Ei niinkään se lenkkeily, vaikka olinkin itselleni uskotellut niin.

(Ja sitten yritän olla miettimättä sitä, mitä kaikkea muuta olen itselleni uskotellut. Koska energia ei ihan vielä riitä vielä sellaiseen).