Suomeen koronan aikaan

Nukun puhelimen ja ipadin välissä, molemmissa herätys kello kaksi. Tai en nuku, havahtelen hereille puolen tunnin välein katsomaan kelloa. Ajattelen koko yön että apua jos heräänkin vasta aamulla auringonpaisteeseen ja tajuan että olen myöhästynyt lennoltani. 

Samaan aikaan se tuntuisi kauhealta
ja sitten jotenkin tosi helpottavalta. 

Sillä samaan aikaan haluan ihan hirveästi tälle reissulle ja sitten taas en ollenkaan. Voi kun olisin jo takaisin ja olisi ollut ihanaa, mutta että ei tarvitsisi nyt lähteä ja säätää ja panikoida, sanon samalla viikolla ystävälleni, jonka olohuoneessa syömme ison laatikollisen sushia ja juomme hieman liikaa viiniä arki-illaksi.

Juuri ennen lentopäivää puhelimeeni kilahtaa viesti. Miss Helkala, koronatestinne tulos on negatiivinen. 

Toki olin ihan varma että se on, mutta eräänä yönä ajattelen että päänsärky on takuulla oireettoman tartunnan oire ja ties kuinka monettako kertaa tänä vuonna googletan oireettoman tartunnan oireet kunnes tajuan sen älyttömyyden. 

Päänsärky tosin kaikkoaa heti kun olen varannut ajan koronatestiin. Pahin pelkoni kun on tietysti ollut se, että matkustan Suomeen asti vain todetakseni että minulla on oireeton tartunta. Ja sitten ei mitään paikkaa missä sairastaa sitä ties kuinka monta viikkoa. Joo, tiedätkö, sanoo puolituttu mies edellisellä viikolla, luin että joku oli lentänyt vaikka oli tietoinen positiivisesta tuloksesta ja sai kolmen vuoden vankilatuomion että mene nyt ihan vaan oman mielenterveytesi vuoksi sinne testiin ennenkuin lähdet.

Lentokenttä on autio. We couldn´t find your booking sanoo check in -laite, jota en kai sitten osaa enää käyttää, koronavuosi kun on vienyt monia ennen sujuneita taitoja mielestä. Aiemmin samalla viikolla eräs mies flirttailee minulle ihan hirveän selkeästi, mutta tajuan sen vasta seitsemän tuntia myöhemmin, ai joo haha sehän yritti sanoa mulle kohteliaisuutena että viimeksi kun hengattiin oli ihan superkivaa mutta olin vaan että hei hyvää lauantailockdownia sulle kanssa ja kipitin tieheni. 

Passin skannaus, booking code, mikään ei toimi. Oho eikö nyt tarvikaan lähteä, ajattelen hetken. Sitten huomaan olevani väärällä check in -alueella. Kas, näinhän tämä sujuikin, enkä voi olla ajattelematta kuinka reippaan rohkeasti lensin kaksi vuotta sitten ihan yksin Tokioon ja kaikki sujui niin hyvin että edelleen ajattelen sitä toisinaan ylpeydellä. Ei ole sellaisia asioita joita en uskaltaisi tehdä. (Paitsi no ehkä edelleen portugalilaisiin palvelunumeroihin soittaminen on sellaista).

Ja sitten ihan yhtäkkiä, lentokoneen ikkunasta näkyy tuttu harmaa kaupunki. Tervetuloa Helsinkiin, sanoo kuulutus ja tuntuu etten ole ollut täällä vuosikausiin.

Oikeasti siitä on kuukautta vaille vuosi kun olen viimeksi ollut tässä maassa. 

Matkalaukkuni ei saavu perille, joten joudun käymään kaupassa ostamassa ruokaa ja hammasharjan. Tuntuu kummalliselta ettei sinne tarvitse jonottaa. 

Kello kolme iltapäivällä on jo hämärää, katselen ikkunasta katulampun valoa ja yritän päätellä onko tuo valkoinen lunta vai räntää. Keitän glögiä, avaan teeveen ja suomalaisten telkkarimainosten katseleminen saa minut jotenkin kumman tunteelliseksi. 

Tämä maailma, suht normaali sellainen, on edelleen täällä. Olen maassa joka on pärjännyt tässä hullussa vuodessa ihan hirveän hyvin. Yhtäkkiä on jotenkin sellainen kumman ylpeä suomalaisolo, vaikken mitään ole asian hyväksi tehnytkään. 

Perjantai-iltana kello seitsemän ulkona näyttää ihan, no ulkonaliikkumiskiellolta, ajattelen katsoessani ikkunasta. Portugalissa voimassa olevat rajoitukset tuntuvat nyt yhtäkkiä kaukaiselta. Kaikki tuntuu kaukaiselta. Kun asuu toisessa kotimaassa, siihen ekaan ja aitoon palaaminen on aivoille aina kummallinen siirtymä, olenhan kirjoittanut siitä sata kertaa aiemminkin. 

Koteja tilapäistarpeeseen, juuri siltä nyt tuntuu. Olen yhtäkkiä jotenkin kotona, Suomessa, täällä turvallisessa maassa. Vaikka tiedän että kaikki tämä turvallisuus on oman kotimaan tuomaa harhaa ja tartunnat ovat täälläkin nousussa (vaikka Suomen luvut Portugaliin verrattuna tuntuvatkin aivan mitättömiltä), on olo yhtäkkiä jotenkin sellainen että olen totta tosiaankin kotona. 

Olen viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana muuttanut niin monta kertaa, asunut erilaisissa väliaikaisratkaisuissa, muiden nurkissa, kuukauden Japanissa… että osaan sopeutua ihan mihin vaan samantien. Nukun missä vain, kunhan minulla on läppäri ja oma kosmetiikkapussi, olo on kotoisa ihan missä tahansa. 

Mistään ei kuulu ääntäkään. Suomalaiset tuplaikkunat blokkaavat kaiken, tajuan ja käännän patterit täysille voidakseni ihmetellä sitä miten talvellakin voi olla sisällä ilman sukkia. Sitten jatkan ikkunasta tuijottelua ja sen ajan muistelua kun asuin tässä maassa ja kaupungissa.

Ja odottelen 72 tunnin päässä odottavaa koronatestiä, joka toivottavasti vapauttaa minut tekemään muutakin kuin tätä ikkunasta tuijottelua.

*sain majoittua karanteenin ajan Hiisi Homes väliaikaiskodissa eli siis painua hiiteen. Hiisi tarjoaa koteja väliaikaistarpeeseen ja niissä asuminen on tehty erityisen helpoksi koska kodissa on kaikki tarvittava lyhytaikaiseen majoitukseen. Itse nautin erityisen paljon lämmityksen lisäksi siitä, että asunnosta löytyy valmiiksi niin shampoo, suihkugeeli kuin kokkaukseen tarvittavat perustarpeet (öljy, suola, pippuri, leivinpaperi, kahvi, tee jne), varsinkin siksi että matkalaukkuni ei saapunut mukanani vaan tuli perille vasta 24 tunnin kuluttua. Kohteeseen pääsee myös kirjautumaan modernilla älylukkokoodilla ilman avainta ja kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin saa vastauksen nopeasti whatsappin kautta. Tuhannet kiitokset tästä väliaikaiskodista, Hiisi. Viihdyin oikein hyvin!

www.hiisihomes.fi