Ehkä hekin vain yrittivät selvitä

Sillä viikolla kun maailma tuntuu muutenkin menneen ylösalaisin,
saan kaksi viestiä joista molemmat saavat itkemään. 

Rakas ystäväni, joka joutui muuttamaan Lissabonista pois viime kesänä ja joka oli vihdoin päässyt uuden elämän alkuun Belgiassa, sai ensimmäisten joukossa potkut töistä kun niitä alettiin koronakriisissä jaella. Ihan kun tälle ihmiselle ei olisi muutenkin viimeisen vuoden aikana heitelty vähän liikaa kaikenlaista, nyt hän on yksin vieraassa maassa ilman mitään tietoa siitä, mitä edes kannattaisi tehdä. Mutta sitten kun kuulen rakkaan lissabonilaisen hoitokissani isännän kuolleen sydänkohtaukseen nelikymppisenä,ihan tuosta vaan juoksulenkin jälkeen, en enää pysty ymmärtämään minkään järkeä. 

Ja eihän maailmassa mitään järkeä tunnu olevankaan. 

Ihmisillä on kasvomaskeja, osa pitää niitä otsallaan, osa jonottaa edelleen kauppaan vieri vieressä ja pälättää lenkkipolulla niin kovaa että pisaratartunnat ovat varmaan puissa asti. Niin mutta se leviää ilmassakin jo, sanoo ystävä ja kun kuivaan naamani ulkona kuivumassa olleeseen pyyhkeeseen, ajattelen yhtäkkiä että kai tämä peli on jo ihan menetetty. 

Yritän elää uusien rutiinien mukaisesti. Käyn lenkillä vasta illalla, koska jos päivän ainoan ulkoilun tekee jo aamulla (kuten yleensä teen), tuntuu loppupäivä neljän seinän sisällä hirveän pitkältä. 

Joka päivä kello viisi, kun aurinko paistaa lämpimästi olohuoneen ikkunan kohdalle, pakotan itseni avaamaan isot ikkunat, istumaan siinä puoli tuntia ilman puhelinta, mielellään silmät kiinni, joskus kaadan itselleni vielä ison lasin viiniä. Aurinko polttaa naamaa, kuuntelen naapuruston ääniä ja mietin sellaisia aikoja kun voi maata puistossa lukemassa kirjaa, uida meressä ja pyytää jotain ihmistä viinille ja sinne saapuessa poskipussata. 

Ja sitä että onko tässä maailmassa mitään järkeä enää ollenkaan. Juuri noina hetkinä tuntuu että ehkä vielä joskus tulee olemaan. Joskus vielä.

Sitten näen ikkunasta kaksi ihmistä, jotka halaavat ja lähtevät sitten kävelemään eri suuntiin. Tekee mieli huutaa ikkunasta sääntöjä siitä, miten tästä ajasta päästään yli nopeiten. 

Mutta mistäs minä tiedän, yhtään mitään 

enää mistään.