Pienistä unelmista (ja pariisilaismiehistä)

 

 

Kävelen yksin pieneen elokuvateatteriin, jossa olen tietysti liian ajoissa.
Me avaamme ovet saliin kolme minuuttia ennen kymmentä, nainen sanoo. Sali on portugaliksi sala, joskus minun on vaikea muistaa mikä se on suomeksi ja joskus puhun englantia tekemällä niitä portugalilaisille yleisiä kielioppivirheitä. Sellaista se on. Samaa sanoi tekevänsä natiivienglannin puhujatuttavakin, joten ei kai siinä mitään. 

On sellainen ilta, että yksin elokuviin pakeneminen on erityisen hyvä, tai oikeastaan ainoa vaihtoehto. Haluaisin juoda viiniä jollain kattoterassilla, mutta se ei tänään onnistu. Alkutekstit lävähtävät valkokankaalle ja muistan miksi tämä on usein parempi keino hukuttaa huolet ja murheet kuin viini juominen. Pakenemista joo, mutta erilaista. 
On pimeää, minun lisäkseni salissa on vain neljä vanhempaa naista. Ah, heille tämä on varmaan sukupolvikokemus, ajattelen leffan teemasta. 

Kaksikymmentä yli kymmenen saliin johdatetaan taskulampun kanssa joukko hyvin portugalilaisen näköisiä ihmisiä. En minä muuten sanoisi mitään heidän kansallisuudestaan, mutta voisiko joskus olla ajoissa? Sitten naurattaa oma käytökseni, menen edelleen leffateatteriin ostamaan lippua aina etukäteen, tunti tai kaksi ennen näytöstä että varmasti saa. Kyllä muuten saa, täällä kun eletään niin hetkessä ettei juuri mitään suunnitella etukäteen. 
Onhan se ihanaa. Kai. 

Opin jossain vaiheessa senkin, että jos lauantai-iltana yhdeksältä ei ole mitään menoa, sitä voi ilmaantua vielä puolenyön maissakin ihan hyvin. Suomessa olin jo kahdeksalta pyjamanhousut jalassa sormi Netflixin play-näppäimellä jollei mitään menoa ollut. Täällä saa kahvikioskista viiniä vielä puoli kahdelta toisinaan, jos joku kahvimies siellä jaksaa hengata. Sitten toisinaan ne sulkevat jo kahdeksalta ja minä seison viinirahojeni kanssa suu auki ihmettelemässä että aijaa, nyt ei käynyt hyvä tuuri. 

 

 

Kun astun ulos elokuvista, on jo ihan pimeää. Tai niin pimeää kuin tiheään katuvaloin valaistussa kaupungissa nyt voi olla. Kävelen kotiin, olo on vähän outo, oksettaa. Mulla on varmaan joku sairaus kun on maha kipeä taas. (Ei varmaankaan yhtään johdu pussillisesta salmiakkia jonka söin puolen tunnin sisällä). 

Leffa saa miettimään tätä:
Teini-iän Saaralla oli suunnilleen neljä haavetta. Halusin matkustaa New Yorkiin ja yöpyä Chelsea-hotellissa, ihan Andy Warholin kunniaksi. Halusin asua suurkaupungissa. Halusin opiskella taidehistoriaa (ja juuri sitä pop-taidetta ja Warholin aikoja). Ja sitten halusin että minulla olisi kiinnostava monikulttuurinen ystäväpiiri täynnä erilaisia ihmisiä.

Leffan jälkeen tekisi mieli juomaan viiniä jonkun kanssa, mutta kukaan ei ole samassa mielentilassa. Kävelen kotiin ja mietin Chelsea-hotellia (suljettu), New Yorkin lomaa vuosien takaa ja sitä designhistorian kurssia, joka oli kokonaan portugaliksi ja vietin sen nuokkumalla takarivissä ja pinnaamalla puolet tunneista. Kurssin lopputyön tein Warholin vaikutuksesta graafiseen suunnitteluun ja sain vuoden parhaat pisteet koko kurssista. 

Viininjuontiseuraa ei ole, mutta omasta keittiöstäni löytyy meillä väliaikaisesti asuva pariisilaismies. Hän ottaa pizzan uunista, kolme juustoa, haha oon niin ranskalainen. Otatko tätä ja viiniä?
Otan. 

Ja sitten kun seuraavan kerran mietin elämän epäreiluutta, omaa luuseriuttani ja kaikkea tyhmää, pitäisi muistaa:
monet unelmat on jo toteutettu ja ihan kaikkea ei voi saada. 
Tai ehkä se Chelsea-hotellikin joskus vielä avautuu. 

 

 

 

—-