Kesä keskellä talvea

Siinä viikossa on jotain outoa. Tai siis paljonkin outoa.

Yhtäkkiä on kaksikymmentäviisi astetta lämmintä, keskellä talvea maaliskuussa. Ulkona tuoksuvat jakarandat, vaikka niiden kuuluisi kukkia vasta toukokuussa. Graduohjaajani on kadonnut Australiaan, enkä saa häntä kiinni viikkokausiin. Koko tekeleeni kyllästyttää niin paljon, että päätän antaa sen muhia itsekseen, enkä koske siihen kolmeen päivään. Epäluotettava wifini toimii miten sattuu, keittiön seinässä on hometta ja minä päätän olla sitten tällä viikolla vaan muualla kuin kotona ja tehokkaana opiskelijana.

Lähden lounaalle ystäväni kanssa, palaan kotiin kymmenen tuntia myöhemmin. Valvon kolmeen erään kuvitustyön kanssa. Menen katsomaan auringonlaskua läheiselle näköalapaikalle silloin kun en saa mitään muuta aikaiseksi. Hengittelen kesän tuoksua ja näytän siltä emojilta, jolla on sydämenkuvat silmissä. Tiedän, että ensi viikolla on taas talvi ja sataa, siksi tämä tuntuukin erityisihanalta.

Eräänä torstai-iltana menen kaverini luo illalliselle, soitan ovikelloa ja ovi aukeaa kerrosta alempana. Me ollaankin täällä, change of plans, hän huikkaa minulle. Yhtäkkiä olo on kuin italialaisessa leffassa: syömme illallista hyvin sekalaisessa eri-ikäisistä ihmisistä koostuvassa seurassa suuressa olohuoneessa, jossa on kauneimmat salvianvihreät seinät ja ihanat valkoiset kattokrumeluurit. Lasissani on vinho verdeä ja lautasella jotain kuumaa piirasta, jossa on paljon pinaattia ja vuohenjuustoa. Kaikki polttavat tupakkaa.

Pääsen taas kertomaan sen tarinan, jossa rakastuin Lissabonin valoon ja kaikki vaan luulivat että oli joku mies, mutta ei, se oli vaan se valo joka toi minut tänne. Sisustussuunnittelija-naispariskunta nyökyttelee päätään ymmärtäväisesti, niin juuri, se valo on mieletön. Ja parempi syy kuin mies, sehän nyt on ihan selvää.

Loppuyöstä talutamme toisen naapurin koiria pitkin keskustan katuja, haemme kahvilasta leivokset, jotka maistuvat vahvalle kahville eikä väsytä yhtään vaikka olen valvonut koko viikon joka yö kolmeen asti. On niin lämmintä että tarkenee istua vielä nahkatakissa eräässä kattoterassibaarissa yömyöhään. Jossain vaiheessa havahdun siihen, että on ehkä nyt kuitenkin lähdettävä, ettei joka ilta mene tällaiseksi ja kävelen lämpimässä yössä kaksi kilometriä kotiin.

Toisena aamupäivänä tapaamme ystäväni kanssa juuri tänne muuttaneen ihmisen, jolla on hulluna rahaa, kestävä akku läppärissä ja kaikki palaset kohdallaan heti uudessa maassa (eli kaikki se mikä meiltä puuttuu). Ehkä meidän ei olisi pitänyt puhua vaan homeesta, rappukäytävää terrorisoivasta rotasta ja siitä, että koska kioskit nostivat kahvin hintaa kolmekymmentä senttiä, meillä on vaan vähemmän rahaa koko ajan, päättelemme myöhemmin kahdestaan sellaisessa pienessä vähän kälyisessä tascassa, josta saa vitosella ruokaa.

Mutta en jaksa enää sellaista saavutuksilla pätemistä yhtään, hän sanoo. Minun ei tarvitse edes sanoa mitään, olemme jauhaneet tästä asiasta niin kauan.

Kun sitten sunnuntaina pakottaudun avaamaan erään tuskaisen wordtiedoston, tuntuu kuin olisi ollut aurinkolomalla viikon ja sitten todellisuus iskee naamaan. Ulkona on sinä päivänä ihan hullu tuuli ja avaan kaikki ikkunat, jotta tunkkainen asuntoni tuulettuisi. Ostan terveyskaupasta chlorella-tabletteja ja tummaa leipää, teen sosekeittoa ja juon kaksi pannullista vihreää teetä.

Sitten saan niistä chlorellatableteista ihan hirveät vatsanväänteet, makaan sikiöasennossa sängyssä ja itkettää.

Itku pitkästä ilosta (ja ryhtiliikkeen yrityksestä) sanoisi kai suomalainen sananlasku.

—-

Best thing about Lisbon: Sudden summer in the middle of winter.