Oma elämä

Fuscaus

 

IMG_2124.JPG

 

On sellainen myöhäinen loppukesäinen yö,
jolloin istun erään kivan aukion reunalla kylmä olut kädessäni ja kysyttäessä en yhtäkkiä muista kuka on Suomen pääministeri. Okei, voisin mumista minkä nimen tahansa, mutta vahingossa huudahdan: MÄ EN MUISTA KUKA SE ON!

Normaali aivotoiminta palautuu onneksi jo hetken päästä ja osaan sanoa oikean nimen. Sitten selittelen sitä, miten ulkomaille muuttaessa sitä vaan unohtaa tiettyjä asioita, koska niitä ei kuule koko ajan. Seli seli seli. Oikea syy on varmaan tämä: auringon pehmentämät aivot.

Se aukio jolla istuskelemme, oli kolme vuotta sitten paikka, jossa kukaan ei olisi halunnut hengailla, koska siellä istuskelivat lähinnä huumekauppiaat. Nyt siellä on terasseja, joissa viinilasillinen maksaa neljä euroa ja paikalliset sanovat: Järjetöntä, neljä euroa! (Minäkin sanon, enkä tilaa viiniä. Oluen saa eurokahdellakymmenellä onneksi).

Suosikkipuheenaiheeni täällä on se, millainen Lissabon oli joskus vuosia sitten. Tai no oikeasti se on tämä: oi kun sun silmät on vihreät. (Ihaninta tietty aina, edelleen: olla eksoottinen). Haluaisin jutella siitä (Lissabonin muuttumisesta siis, en vihreistä silmistä) niiden vanhojen setien kanssa, jotka istuvat myöhään illalla lähipuistossani. Tai sen coolin vanhan mummon, joka käy yksin aamupalalla lähikahvilani terassilla kukkamekossa ja aurinkolasit päässä. 

Minä haluan olla vanhana cool lissabonilainen mummo, se nyt on ihan varmaa.

Alkuillasta otan myös kymmenen kuvaa auringonlaskusta, joka on erityisen kaunis. Sitten tajuan että palelee ekan kerran pitkään aikaan. Kietoudun ravintolan terassilla vilttiin ja katselen Lissabonia toiselta puolelta jokea. 

 

IMG_1371 (2).JPG

 

Siellä ne on, kaikki kadut, rakennukset ja suosikkipaikat. Ne kadunkulmat joissa olen eksynyt, itkenyt, pussaillut, raahannut helteessä kauppakasseja ja kiiruhtanut sadetta suojaan. Kaikki suosikkikahvilat, ne miehet joihin olen ihastunut turhaan, kaikki neljä asuntoani. Voi hitto suosikkikaupunkini, näytät ihanalta täältä toiselta puolelta jokeakin. 

Samana iltana opin myös sen, että auringonlaskuhetkeä kutsutaan portugaliksi nimellä Lusco-Fusco. 

Fuskaukselta täällä pastellivärien keskellä hengailu joskus tuntuukin. Mulla on usein auringonlaskun aikaan täällä sellainen olo, että kävelen pitkin elokuvalavasteita, ystäväni sanoi kerran. Mutta yleensä juuri silloin taivaalle katsellessaan astuu sit koiranpaskaan. 

Et ihan hyvä reality-chekki. 

 

—-

 

Looking at my favorite city from the other side of the river always makes me feel
somehow small. 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *