Ja päähäni tipahteli kukkasia
Tuntuu kummalliselta ajatella kuinka paljon surua
ja ratkaisua odottavia ongelmia maailmassa juuri nyt onkaan.
Se tuntuu erityisen kummalliselta lauantaipäivänä jolloin istun jakarandapuun alla lukemassa kirjaa, aurinko lämmittää, olisi voinut olla mekossa (paitsi alkukesästä mekot tuntuvat aina oudolta, liian vähältä).
Minulla on päälläni Tokiosta ostamani matchan väriset housut, joita käytän lähes joka päivä. Kuukausi sitten ne puristivat, nyt ne roikkuvat normaaliin tapaan lantioluiden alla. Minulla on ollut kaksi viikkoa uusi kämppis, joten en vain yksinkertaisesti kehtaa kävellä niin usein keittiöön kuin yksin asuessani. Varsinkaan kello kaksi yöllä.
Yhden suosikkikahvilani terassi avautuu ylihuomenna, se tuntuu ihanalta ja samaan aikaan jotenkin väärältä.
Tai oudolta lähinnä, oudolta tuntuu koko elämä nyt kun on kaunein aika vuodesta,
päähäni putoilee violetteja jakarandankukkia tätäkin lausetta kirjoittaessani.
Outoa on todellakin ollut, mutta olen ollut vahingossa kai vähän onnellinenkin viime aikoina. Paitsi usein sen jälkeen iskee päivä jolloin kaikki tuntuu loputtomalta ja lohduttomalta ja ei tee mieli tehdä yhtään mitään, vaikka edes jonkun asian tekeminen auttaisi siihen oloon takuulla. Onko elämä elämää jos ei saa elää, runollinen exäni kirjoittaa instagramviestissä ja samaan aikaan huvittaa portugalilaisten melankolisuus vaikka kysymys onkin ihan relevantti.
Lähes joka aamu on työsähköposteja, luen ne ennen kuin menen lenkille ja palaan niihin palattuani lenkiltä, voin tehdä, on aikaa, sanon kaikkeen.
Mitä enemmän teen töitä, sitä parempi on itsetuntoni, onko se nyt outoa. Ei, täysin normaalia sanoo terapeuttini.
Terapeuttiseksi voisin sanoa myös tämän ajan ihmiskohtaamisia. Jotenkin oudosti olen viime aikojen eristyksissä tutustunut uusiin ihmisiin, mikä on kai aika outo saavutus tänä eristäytymisen aikana.
On ollut jotenkin tosi luontevaa alkaa yhtäkkiä sujuvaksi smalltalkkaajaksi joka kyselee kaikkien kahvia keittävien ihmisten kuulumisia (rakastan sanoa kahvin keittäminen vaikkei sitä oikeasti edes keitetä, espressokoneen äänihän onkin suosikkiääneni maailmassa heti viinipullon avaamisäänen jälkeen. Voi apua mulla on ollut ikävä tätä ääntä, sanoo kaverini kun hän tarjoaa minulle viiniä oikeasta lasista ja sitten kippistetään, miten se sanottiinkaan suomeksi, hän kysyy. Olen oppinut muistisäännön opettamisen, Kippis, kind of like hippies but with k).
Smalltalkatessani olen tutustunut muun muassa remonttitaitoiseen mieheen jonka englantia en juurikaan ymmärrä, kalligrafiakursseja pitävään naiseen joka haluaa kuulla kaikki oppini portugalilaismiehistä sekä erääseen toiseen mieheen josta en ole vielä aivan päättänyt kuinka kategorisoisin hänet. Sen lisäksi erään kahvilan omistaja tuntuu jo sellaiselta kaverilta jolle voi vuodattaa oman epämääräisen olotilan tuosta vaan kuullessaan kysymyksen hei miten menee johon ei nykyisin enää millään vaan voi vastata sanomalla good, how are you?
Sateisella viikolla yritämme lähes joka ilta mennä toisen ystävän kanssa puistonpenkkiviinille tavanomaiselle penkillemme, mutta ei, joka ilta sataa siihen aikaan. Huomenna??? Huomenna! Helvetti huomenna!!!!
Ja sitten taas lähetellään kuvia sateen piiskaanista pastellitaloista ja vettyneistä kasvomaskeista. Mutta tavallaan kai hyvä että juuri iltaisin sataa, elämä valuu vähemmän hukkaan silloin kun vaaleanpunaisten auringonlaskujen värjääminä alkukesän öinä.
Sen viikon perjantaina minulla on jäätävä migreeni ekaa kertaa ehkä vuoteen. Nukun päiväunet, ekaa kertaa koko koronakeväänä, illalla menen kävelylle sateen jälkeiseen raikkaaseen ilmaan.
On ihanaa ja surullista samaan aikaan. Surullista siksi että vaikka satunnaiset puistonpenkkiviinit ovatkin jo sallittuja, tuntuu elämä ja alkukesä silti valuvan hukkaan ihan hirveää vauhtia.
Mutta sitten kun tarkemmin mietin muiden ihmisten kohtaamia vaikeuksia, alkaa oma elämä tuntua ihan helpolta kuitenkin.
Uutisissa lukee että 40% portugalilaisista on menettänyt toimeentulonsa. Mietin joka päivä kahvikioskin tyttöä joka teki kahta eri työtä jo ennen tätä, nyt kahvikioski on ollut kiinni kaksi kuukautta. Kun se aukeaa, onko kahden kuukauden tippien antaminen jälkikäteen tökeröä vai ihan vaan suotavaa?
Mietin kuinka vähällä olen itse säästynyt, mietin sitä ihan hirveästi. Liian empaattinenkaan ei kannata olla, sanoo ystävä. Sitten päähäni tippuu lisää jakarandan kukkasia.
Ei tunnu maailmanlaajuiselta pandemialta. Tuntuu kai alkukesältä.

Viime aikojen suosikit

Onneksi jäin
You May Also Like

Olisinpa (tyyli)mies
August 16, 2018
Maailman paras silkkitoppi
December 29, 2017
8 Comments
Kkristiina
Tämän luettuani tuli jotenkin ihanan rauhallinen olo <3
saarah
Kiitos 🙂
Alexandrajulia
Sun blogi ja Instagram antaa mulle hirveästi iloa etenkin näinä aikoina. Visuaalisesti kyllä myös, mutta etenkin se miten kirjoitat ja kuvailet asioita on jollain tapaa tosi ilahduttavaa ja vaikutat todella sympaattiselta ♥️ Ei kai tässä muuta, kunhan tiedät että se mitä teet ilahduttaa varmasti monia 🙂
saarah
Oi kiitos, tää oli niin kauniisti sanottu 🙂 Ihana kuulla että näistä pienistä hetkistä, tarinoista ja tunnelmista on sulle iloa <3
Rinkeli99
Kiitos taas ihanasta tekstistä ❤️
T. Uskollinen lukija
saarah
Kiitos kun olet uskollinen lukija <3
Sat Suma
Voisinpa taas pian jakaa avautuvan viinipullon poksahduksen rakkaiden kanssa, ja siis sen sisällön ennen kaikkea. Ja jos juon sitä viiniä muiden kuin suomalaisten ystävien kanssa, niin Kippistelyn muistisääntö on yleensä mulla ollut Keep peace.
saarah
Ooh keep peace on hyvä muistisääntö, jes 🙂 Toivottavasti saat pian poksauttaa pullon auki ja kippistellä!