Hyvä opetus (juuri minulle)

Istun puolityhjässä kahvilassa tekemässä töitä kun sisään kävelee laitapuolenkulkijalta näyttävä mies. Jotenkin vähän vaistomaisesti laitan puhelimen pöydältä lojumasta laukkuun, olenhan niin tottunut tähän kaupunkiin, jossa varastetaan kaikki sellainen omaisuus mitä ei kyttää silmä kovana. 

Sitten mies istuu kahvilanpöytään, kysyy tarjoilijalta wifin salasanaa ja maitokahvia ja kaivaa laukustaan uutuudenkiiltävän ipadinsa ja ryhtyy lukemaan. 

Minä tunnen piston sydämessäni, mutta toisaalta sitten taas better safe than sorry, sen olen oppinut. Ja sitä paitsi on tosi usein vaikea sanoa kuka on laitapuolenkulkija ja kuka vaan tosi hipsteri, sen nyt tietää jokainen. Ja varmasti minuakin tuomitaan usein väärin perustein joksikin, jota en ole. Turistiksi ainakin, ihan sama vaikka puhuisin muutaman sanan portugaliakin, se on silti aina Thank you, enjoy Lisbon. No toisaalta, kyllähän minä Lissabonista nautin, ihan päivittäin. 

Sinä päivänä on lähes kolmenkymmenen asteen helle ja minä selaan kuvapankista joulukuvia. Joku sellainen tummanpuhuva tausta, asiakas ehdottaa ja käyn läpi synkkiä joulutaustoja hirveä hiki päässä. On kuitenkin jotenkin ihana päivä, saan pitkästä aikaa vähän rahaa tilille, tilaan lounasta ja kaksi kahvia ja ajattelen juuri olevani onnekas kun voin tällalailla hengata kahviloissa läppärin ja työjuttujen kanssa. Siistejä sisätöitä, kuten pappani olisi sanonut. 

Sitten sisälle asteleva exäni pilaa kaiken. Esittää ettei huomaa minua, kävelee suoraa tiskille ja istuu ihan muualle. Verenpaineeni kohoaa, saakeli miten ärsyttävä tyyppi. Tekisi mieli laittaa viesti jollekin ystävälle, että tule tänne viinille, tahdon vähän puida tätä asiaa. Kunnes tajuan että minulla ei ole oikeastaan ketään sellaista tässä kaupungissa, joka olisi erityisen hyvä puimaan miesasioita. Tai ehkä muutama, mutta ei ketään niin extemporea joka pääsisi samantien paikalle. 

Hei anteeksi, laitapuolenkulkijan näköinen mies sanoo tarjoilijalle, mihin aikaan te suljette? Aa, me ollaan auki yhteen asti yöllä, tarjoilija sanoo. Eikä, mahtavaa, mä pyydän mun kavereita just tänne mun kaa bisselle. 

Touché. Pakkaan läppärin laukkuun, kävelen tiskille maksamaan. Sitten typerän eksän pöytään ja huomautan hänelle, että ehkä olisi aika jo haudata sotakirves. 

Elämässäni kun ei todellakaan ole tarpeeksi paljon ihmisiä tällaiseen lapselliseen kiukutteluun. 

Haha, mennäänkö huomenna viinille, hän kysyy. Totta hitossa mennään, vastaan. Sitten kirjaan ylös oman elämäni saavutuksiin: en ole ihan aina kiukutteleva teini, joskus myös vähän aikuinen. (Mutta vaan joskus). 

—-