Elinkö nyt varmasti varastoon?

Elokuu 2021

Heinäsirkat sirittävät. (Vai ovatko ne heinäsirkkkoja?) Ilma tuoksuu helteelle ja kahville jo heti aamusta. 

Aren’t they crickets, sanon ystävälle edellisenä viikonloppuna kun kuuntelemme samaa korvia huumaavan kovaa siritystä. Eikun niillä on joku muu nimitys, hän sanoo ja googlettaa. Sitten säikäytämme taksikuskin videolla josta tulvii kovaäänistä siritystä. 

Taksi kauas toiselle puolelle Tejo-jokea ja vielä pitkään alaspäin parhaan rannan suuntaan maksaa 19,97, mutta näin elokuussa tuntuu täälläkin siltä että ihan pian kaikki (kesä) on ohitse, entä jos en nauttinut tarpeeksi elämästä ennen syksyä ja talvea ja seuraavaa varianttia? 

Ootko jo takas, viestitän toiselle ystävälle heti maanantaina. Haluan viinille ja juoruamaan! Ei mulla tosin ole mitään juoruja, korjaan. Sitä on aina ikävä. Että tuntisi kaikki ja kaikkien tutun tutut, aina voisi juoruta, ai tiiätkö se on raskaana, se teki sitä ja tätä, se kävi treffeillä sen ja sen kanssa ja niin edelleen. 

Yhden ystäväni kanssa tosin voimme juoruta samoista miehistä joita kumpikin deittailimme ennenkuin tutustuimme. Arvaa se teki aina näin, niin tekikin! Silloin tuntuu että on osa jotain. Jos voi juoruta, on kai yhteisössä. 

Tai jotenkin elossa. 

Pahimpina viikkoina tänä kesänä kun elämä on ollut myös tätä: tuntuu että kaikki on muuten täysin samaa kun lockdownissa paitsi että saa istua kahvin kanssa pöydässä, ei tarvitse piiloutua yhteen syrjäiseen puistoon poliisin pelossa.

Onko tässä nyt sitten tarpeeksi elossa kaikkien koronarajoitusten jälkeen? Millaista elämä oli ennen? Kuinka usein tein asioita, siis muitakin kuin töitä ja pidennettyjä kahvitaukoja ihmisiä tuijotellen?

Herään erääseen maanantaiaamuun kiukkuisena. Juuri kun olen julistanut että täysikuu ei minua hetkauta, en saa unta ollenkaan. Raahaudun ystävieni minulle synttärilahjaksi ostamaan pedikyyriin. No voisi maanantai kai pahempikin olla?

Mene nyt vittuun siitä, ärähdän silti vähän turhan äänekkäästi pululle joka pälyilee kahvilan pöydän alla.

Sitten kävelen isoon ruokakauppaan jossa yhtäkkiä muistan miten ihanaa on kuitenkin asua maassa jossa voi ostaa ruuanlaittoon tarkoitettua valkoviiniä minipullollisen, 50 senttiä. Juomakelpoista se kai ei ole, mutta risottoa tehdessä se on ihan täydellistä. 

Sen jälkeen kun korona vei makuaististani kaikki vivahteet, olen hauduttanut lähes kaiken valkoviinissä ja pilkkonut päälle kasan kapriksia. 

Edellisenä viikonloppuna rannalla maatessani mietin miten pieni extrahinta matkasta kaukaisemmalle biitsille tuntuu aivan minilomalta. Minilomalla unohdan etten saisi syödä sokeria ja tilaan suklaamoussen jälkiruuaksi. Silloin kun autenttinen portugalilainen suklaamousse maksaa kaksi kahdeksankymmentä, se on yleensä juuri paras. 

Viini on niin halpaa täällä että olisi melkein pakko ottaa sitä, sanon ruokalistaa tutkiessani ystävälle jonka päätä kivistää vielä edellisiltainen baarireissu. 

Lounaan jälkeen juoksemme aaltoihin. Vesi on kerrankin uimakelpoisen lämmintä. On ihanaa, vaan ihanaa just nyt, ajattelen.

Sitten yhtäkkiä muistan miten kauhuissaan portugalilaiset ovat aina ajatuksestakin että menisi uimaan heti syötyään. Itse olen yhtä kauhuissani vain yhdestä asiasta: kesä on ihan pian ohitse. Elinkö tarpeeksi sitä kuitenkään?