All the feels
Helsinki, 30.7.2021
Jos joku toisi kaiken omaisuuteni Portugalista tuohon ikkunan alle nyt nätisti pakattuna, en koskaan enää lähtisi täältä mihinkään, sanon.Tai siis en sano, ajattelen, koska en uskaltaisi sanoa sitä vielä ääneen.
Olen muuttunut koronan sairastamisen jälkeen sellaiseksi että jos joku asia tuntuu vaivalloiselta ja energiaa vievältä, ajattelen että en vaan tee sitä.
Ja oikeastaan kaikki tuntuu vaivalloiselta ja energiaa vievältä silloin kun, no siis ei ole energiaa.Usein kun kävelen, tuntuu siltä että joku olisi ruuvannut kolmen kilon painot jalkoihini salaa. Ja kun joudun säätämään alati muuttuvien koronasäädösten kanssa kotiin lentämistä, tuntuu paino ainakin seitsemältä kilolta.
Uuvuttavan tunteen vuoksi en ole jaksanut selvittää ystävän kanssa sitä, miten hän varasti minulta erään miehen. Emme tule ehkä koskaan enää näkemään toisiamme, vaikka vietimme viime kesänä kaikki viikonloput yhdessä rannoilla ja ravintoloissa.
Olen ajatellut että olkoon, en jaksa. Vaikka tiedän että ei saisi. Koska kaikki mitä ei käsittele, patoutuu ja sitten tulee joskus kuitenkin ulos, joskus vuosia myöhemmin.
Ja mietin sitä kuvaa instagramissa jossa kysytään että kummalla mallilla patoaa kaiken sisälleen, onko se niinkuin hampurilaismalli vai hotdogmalli ja naurahtanut sille ja ajatellut että no joo, ehkä ennemmin se pullomalli, jossa voi vaan tunkea korkin päälle ja olla avaamatta sitä kunnes sen avaa ja sitten kaikki on mennyt jo pilalle, maistuu etikkaiselta ja kitkerältä. Tai vaan purskahtaa sieltä ulos.
Ja ei saisi ikinä jäädä sellaiseen katkeruuteen että miksi minulle kävi näin, sanoo eräs nainen jonka olen juuri tavannut ja ajattelen sitä paljon.
Ja sitten yhtenä sateisena kesäyönä päädyn erääseen kalliolaiseen asuntoon juomaan proseccoa ja syömään sipsejä ja on yhtäkkiä sellainen olo että ai niin jos muuttaisin Helsinkiin, voisi täälläkin olla kaikkea uutta, uusia ihmisiä, kohtaamisia. Ei sitä samaa vanhaa mitä kaikki ennen oli.
Ja sitten samana iltana menneisyys vyöryy ylitseni hassulla tavalla ja tajuan pullottaneeni asioita joita en siinä hetkessä mitenkään osannut käsitellä. Ja kävelen jo pimenneessä kesäyössä monina iltoina miettien kahdentoista euron viinilasillisten juomisen järjettömyyttä ja sitä miten ihmeessä voisin vielä päästä takaisin sellaiseen tulotasoon joka joskus mahdollisti kaiken tämän ilman että se tuntui järjettömältä.
Ja kun kuuntelen juttuja ihmisten remonteista, asunnoista, kalliista asioita, tajuan että olen kuitenkin aika tyytyväinen siihen miten vähän haluan mitään materiaa ja omistaa asioita, koska olen opetellut tietoisesti niin paljon pois siitä. Mutta sitten eräässä kauniissa helsinkiläisasunnossa nukkuessani muistan myös kuinka paljon iloa saa kauniista ja toimivista designesineistä ja että miten paljon tämä jatkuva mutta sitten, mutta sitten taas on elämääni määrittävä asia.
Olen googlettanut sitä onko suodatinkahvi sittenkään laimeampaa kun espresso (ei ole) koska on Suomessa koko ajan sellainen kummallinen olo että olen juonut liikaa kahvia. Ehkä se on sitäkin että saatan jumittautua pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunasta sen kahvikupin kanssa, samalla kun kaikenlaisia menneisyyden asioita oikein vyöryy muistiin, sillä lailla hyvällä ja pahalla enkä siksi kai osaa keskittyä mihinkään, enkä saa otetta mistään. Keitän vain lisää kahvia.
Vaikka olen Helsingissä vaan pari viikkoa, välillä on ihan kivaa että on sellaista tavallista että menot peruuntuvat ja voinkin vaan maata sohvalla katsomassa Netflixistä jotain tyhjänpäiväistä eikä tarvitse olla koko ajan sillä lailla Suomityyliin elämässä ehkä sitä viimeistä kesäyötä.
Koska tarvitsen paljon aikaa prosessoidakseni tätä ja sitä, mennyttä, tulevaa, sitä että on kaksi rakasta kotia, toinen lähellä, toinen kaukana ja molemmissa niin paljon hyviä ja sitten niin ärsyttäviä asioita.
Ei ihme että joskus väsyttää eikä jaksa selvittää mitään, ei sitäkään kummassa sittenkin mielummin olisin. Tai millaista elämää eläisin.
Koska…entä jos se ei olekaan tätä mitä olen kuvitellut haluavani?
Kaikessa hiljaisuudessa
8 Comments
L+a+u+r+a
Vitsit, tuli paljon muistoja mieleen niiltä ajoilta, kun itse pohti samoja asioita. Vapaus oli kai se, mitä itse haki maailmalta, vapaus ja mahdollisuudet, joita silloin (“nuorena”) kaipasi tosi paljon – sitä, että vain taivas on rajana ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla vähän erikoinen.
Myöhemmin sitten (vajaa kymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen) tuli ehkä sellainen tyhjyys tai juureton olo. Kaipasikin niitä asioita, joita alun perin pakeni. Ehkä oli jopa valmis kohtaamaan tietynlaista tavanomaisuutta, se kutsui taas puoleensa oudolla tavalla, koska oli muuttunut tylsästä eksoottiseksi. Go figure!
Itse pakkasin kamppeeni, kun sydän kaipasi liikaa kotiin. Olenko katunut? En. Mutta sekin on totta, että kaikkialla sitä on oman päänsä kanssa, sitä ei pääse pakoon. 🙂
saarah
“Kaipasikin niitä asioita, joita alun perin pakeni”. Tämä! Niin hassu tunne!
Kiitos ihanasta myötäelämiskommentista. Tuntuu että suurin osa ulkosuomalaisista tai sellaisina olleista pyörittelee näitä ihan samoja asioita 🙂
Maija meikäläinen
Näitä mietteitä varmasti jokaisella ulkosuomalaisella pyörii päässä aika ajoin.. Varsinkin Suomessa käynnit sekoittavat ajatukset. Itsellä ainakin Suomesta palattuani menee viikko kaksi, jolloin mietin, että mitä ihmettä teen täällä toisessa kotimaassani? Joskus Suomesta on mukava lähteä ja palata tänne tuntien, että niin pitää ollakin. Joskus taas sydän vuotaa verta lähtiessä. Näitä asioita ei tullut miettineeksi vuosia sitten muuttaessa. Siis sitä, että miten kipeää voi tehdä välillä vaikka vastapainona on tietysti saanut todella paljon. Miten sitä sanotaankaan, että saadakseen jotain, pitää yleensä luopua jostain muusta. Tavaroista on helppo luopua mutta kotimaa, läheiset ihmiset ja tuttu elämänmeno ovat eri asia.
Mietin, että etkö pysty järjestämään asioita niin, että pidät Lissabonin pääasuinpaikkanasi mutta viettäen pitempiä ajanjaksoja aina välillä Suomessa, kun siltä tuntuu? Kaikesta päätellen työskentelet etänä eli se ei olisi ongelma? Jos asunto on ongelma, niin vaikka kämpän vaihto jonkun helsinkiläisen kanssa kuukaudeksi pariksi? Luulisi olevan tilausta. Normiaikoina siis, ei ehkä juuri nyt. Näin voisit totutella ideaan mahdollisesta paluusta Suomeen.Tai ehkä haikailet ihan jonnekin muualle?
Kirjoitit taas niin hyvin. Olinkin jo odottanut postausta fiiliksistäsi siellä Suomessa.Voi hyvin!
saarah
Kiitos <3
Ihan totta, kunhan tästä pandemiasta (joskus) päästään, olisi ihan mahdollinen tuollainen systeemi. Mutta ehkä eniten haluaisin kaikenlaisen haahuilun päättyvän ja että voisin olla ja asua yhdessä paikassa, tietäen että JUST TÄTÄ haluan. Ehkä tosin mahdotonta 😀
Snuggle
Mulla on noita samoja fiiliksiä jo ihan tällä systeemillä, että muutin Helsingistä 200 km päähän pienemmälle paikkakunnalle; perintötalon ja miehen takia.
saarah
Ymmärrän! Ei siihen kai vaadita ulkomaille muuttamista että alkaa pohtia missä sitä olisikaan mieluiten ja usein vastaus ei kai ole vaan yksi paikka 🙂
Emma k
”Koska…entä jos se ei olekaan tätä mitä olen kuvitellut haluavani?” Niin tai sitten tiedät – et kuvittele – mitä haluat, mutta yhtäkaikki kuvitelma on idealisointia eikä todellisuutta? Onko lopulta kuitenkin kyse siitä, että janoaa sitä, miltä itsensä tuntee (vaikka siellä Kallion asunnossa tai Portugalissa keskipäivän viinillä). Kun on joku tarkoituksen tunne arjessa ja innostus, joka saa elämän tuntumaan erityiseltä hetkeksi. Kevyemmältä. Äh ja miksi sitä tunnetta ei saavuta, kun on esim lomalla ja juuri eronnut ja päivät vaan valuu hukkaan…
Tekstejäsi on niin ihana lukea, koska luot tunteen – yksittäisten lauseiden rooli katoaa, kun saa kiinni fiiliksestä. Kiitos.
saarah
Kiitos <3
“Kun on joku tarkoituksen tunne arjessa ja innostus, joka saa elämän tuntumaan erityiseltä hetkeksi. Kevyemmältä.” Tätä mietin kans usein, ihana tunne! Ja sit myös noita hukkaan valuvia päiviä, joita on kans usein…