Possible is nothing
Possible is nothing,
lukee työmiehen paidan selässä, kun ohitan hänet aamulenkillä eräänä aikaisena lauantaiaamuna.
Kyllä vaan, herään joskus lauantaiaamuisin kello kahdeksan mennäkseni lenkille. Jos teen niin, tiedät että viikkoni on erityisen ärsyttävä, kuten tällä kyseisellä viikolla tapahtui.
Possible is nothing vaiko sittenkin
Nothing is possible, joka voisi hyvin olla Portugalin slogan.
Työmies istuu maaleineen kaikkineen jalkakäytävällä odottamassa jotain, ehkäpä ihmistä joka päästää hänet sisälle töihin. Palattuani juoksemasta 35 minuutin kuluttua, siinä hän istuu edelleen. Pyörittelen silmiäni aurinkolasien takana, vaikkei asia tietysti minulle kuulu millään tavalla. Mutta ah kuinka olenkaan tänä kesänä tykännyt olla julkisilla paikoilla aurinkolaseissa ja kasvomaskissa, voin pyöritellä silmiäni ja mumista maskini suojassa are you fucking kidding me muun muassa seuraaville minua ärsyttäneille asioille:
Espanjalaismiehelle, joka pysähtyi solmimaan auennutta kengännauhaansa keskelle ajotietä. Ja sitten pahastui kun auto tööttäsi hänelle sen merkiksi että hittoon siitä.
Jokaiselle liian lähelle jonossa tunkevalle ihmiselle. Portugalissa on edelleen puolet väestöstä sitä mieltä että jos pidät turvaväliä, et varmaan jonossa olekaan. Ai onko tässä jono? No kyllä vaan on!
Vihaan Portugalissa niin miljoonaa asia: saamattomuutta, hitautta, sitä että mitään asiaa et saa hoidettua helposti, asiakaspalvelusta ei ikinä saa vastausta, ihan sama mitä tilaa ravintolassa niin aina puuttuu tilauksesta jotain ja kun menee lääkäriin, on aina joko vika systeemissä ja aika peruttu ja siitä ei tietenkään voi ilmoittaa, ei voikaan maksaa kortilla, ei me voida tietää sitä summaa mikä sulle tulee laskulla sitten myöhemmin, johonkin niistä osoitteista joissa olet viime vuosien aikana asunut, ehkä. Tai sitten ei. (Mutta ei sekään ole meidän vika, tietenkään).
Are you fucking kidding me,
olen sanonut useammin viime kuukausien aikana kun oman nimeni.
Siis oman maskini sisällä hiljaisesti itsekseni.
Tunnen jotenkin hyvin vahvasti tällä hetkellä sen, etten ole käynyt Suomessa kahdeksaan kuukauteen. Se tuntuu kummallisina fiiliksinä, painostavana painona kaiken päällä ja myös sellaisena olona että lähes kaikki ärsyttää. Haluaisin hetkeksi jonnekin, normaaliin Eurooppaan, missä en ole joukkoon kuulumaton.
Asuessani vielä Helsingissä, eräs parhaista ystävistäni oli Suomeen muuttanut amerikkalaisnainen. Hän joi kerran paljon viiniä ja sanoi itku kurkussa että omaa kotimaataan voi kaivata niin että se tuntuu fyysisenä kipuna. Kipuna jonka tuntee vahvasti, mutta jota ei kuitenkaan osaa oikein kuvailla. Ajattelin silloin että kyseessä on amerikkalaisten tapa liioitella KAIKKEA.
Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää.
7 Comments
Emmmm
Täälläkin suomi-kaipuu polttelee, mulla viime käynnistä nyt vähän yli 2 vuotta. Nyt alkaa aikaa tosin olla kulunut jo niin paljon, että pahin ikävä tulee lähinnä siitä kun ystäville tapahtuu jotain kivaa ja tajuaa että taaskaan en ollut mukana. On tosi lohdullista lukea toisen ulkosuomalaisen tuntemuksia, kun ei kukaan muu kuin saman kokenut näihin oikein osaa samaistua. Kiitos kun kirjoitat. Itse asun Uudessa-Seelannissa ja täällä ärsyttää se että suomi on lentäen kahden päivän matkustamisen päässä, mikä tekee vierailuista tosi hankalia kun pelkästään matkoihin ja jetlagista toipumiseen pitäisi varata lomaa viikko plus se itse loma korona aikaan vielä monen viikon karanteenit. Sun blogi on mun ehdoton suosikki ja nää tavallisen elämän päivitykset ihan parhaita <3
saarah
Huh, 2 vuotta!!! Joo, tuttuja tuntemuksia, välillä tulee niin surkea olo siitä ettei ole mukana kaikessa, tai siis missään siellä :O Toivotaan todellakin että pian karanteenivaatimukset sun muut helpottais ja lentojakin taas olisi. Ja kiitos ihanista kehuista <3
Sisar hento valkoinen
Hahah:) Jos yhtään lohduttaa, niin kyllä täällä Suomessakin ! Viimeksi eilen mutisin “are you fucking kidding me” huppuni suojissa. Pyöräilin infernaalisessa kaatosateessa töistä kotiin. Ylitin kadun kääntyäkseni kotiini vievälle tielle. Jouduin polkemaan n.40 metriä pyörätietä “väärään suuntaan” (polkupyörän kuva oli maalattu pyörätielle toisin päin), niin eiköhän JALKAkäytävältä kuulunut miehen ääni (mitään en nähnyt, koska esterin hanuri tosissaan pisti parastaan) :”VÄÄRÄ SUUNTA”. Are you fucking kidding me?!?!?!?! Ja näistä maski-/koronapoliiseista en viitsi edes aloittaa…
Tsemppiä sinne ja kiitos blogistasi!
saarah
Kiitos 🙂 Joo, varmaan on monella muullakin tänä vuonna pinna kireellä, oli missä tahansa. Vertaistuki auttaa aina edes vähän 🙂
Vierailija S
Sanonpa tähän väliin vain, että, kyllä on ollut pinna kirelllä!
Seahorse
Mä en taas ikinä oo oikein osannu ikävöidä Suomea, kun on tuntunut että aina pääsee muuttaamaan takaisin jos tarvii/haluaa. Nyt ehkä oon muuttamassa takaisin ensi vuonna, ja ikävöin nykyistä asuinmaatani jo valmiiksi. Pelottaa että tänne ei ole enää mahdollisuutta palata, jos kerran lähtee. Vaikka täälläkin on kyllä miljoona ärsyttävää asiaa 😀
saarah
Haha, tuttuja fiiliksiä! Musta tuntuu että oon koko elämäni aina kaipaillut jonnekin muualle, näemmä se ei helpota edes kauas pois muuttamalla 😀