Tunteita ja tuoksuja

 

 

On sellainen tuulinen torstainen alkuilta. Olen ollut poistumatta kotoa koko päivän, tuijottanut näyttöä silmät kipeänä, haikaillut ikkunasta tuijottaen iltapäiväkahvia. Sitten pakkaan kirjan ja takin, kävelen yhdelle lempiaukiolle niiden kanssa.

Mä oonkin tunnin ajoissa, viestitän, haha asun ihan väärässä maassa. Kahvi kylmenee, yritän uppoutua kirjaan, en muista oliko päähenkilö mies vai nainen, joskus on tällaista, ei osaa keskittyä mihinkään…

ONPA KOMEA MIES TUOLLA ja sitä rataa.

Ystävä saapuu joskus puolentoista tunnin päästä. Otetaan viiniä ja puhutaan työasioista. Asiakas sitä, asiakas tätä. Tätä olen kaivannut: töiden jälkeen jonnekin, missä voi kerralla kertoa nopeasti kaiken ja siirtyä sitten muihin aiheisiin. Saada ne alta pois, juuri ennen perjantaita.

Ah, tänään on se gallerioiden yö, muistan yhtäkkiä kun kävelemme kadulla. Mennään sen yhden uuden paikan ohitse, ai tässähän se on. Meillä on ilmaista pizzaa, mies sanoo galleriabaarin edessä.

TAIKASANA: ilmainen pizza.

Aurinko valaisee kaikki kauniin väriset kaakelit ja korjaan äkkiä äskeisen tunnepurkaukseni: No kai mä oon aika onnellinen siitä että asun täällä.

Toinen galleria tarjoilee vain kummallisia pastellivärein maalattuja soittimia. On jo nälkä. Tungemme pieneen tapasbaariin, jossa en juuri koskaan käy. Sitten muistan miksi. Ylihintainen ja oudon mukarento ja sitten kireä henkilökunta. Ääh, tahdon kotiin, ajattelen katsoessani vessan peilistä kasvojani. Olen pukeutunut tämänhetkiseen suosikkiasuuni, liian isoon poltetun oranssin väriseen silkkipaitaan ja ainakin kaksitoista vuotta vanhaan mustavalkoiseen printtihameeseen. En pidä hiuksiani juuri koskaan kiinni, mutta nyt turvallinen niskaan sutaistu nuttura näyttää sopivammalta kuin vapaana laineilevat hiukset.

 

 

No ehkä me mennään vielä jonnekin, ajattelen ystävääni, joka haluaa ehkä nähdä tänään kaikkia kivoja paikkoja. Kolmannessa galleriassa on jänniä teoksia ja sellaista viiniä jonka pohjalla on sakkaa.

Yhtäkkiä tunnin päästä seison jälleen kerran suosikkikeikkapaikkani keskilattialla ja mietin kuinka sata kertaa olen kirjoittanut Tavastian keskilattialla seisomisesta ja diskovaloista ja ties keistä miehistä. Seison nyt siellä varmaan tunnin katsomassa erästä esitystä, joka on niin kaunis että alkaisi itkettää vähän ellen keskittyisi samalla myös muistelemaan kuka tuoksuikaan ihan samalle kun täällä tilassa. Hiton tuoksumuisti, vaivaat minua säännöllisin väliajoin niin paljon.

Yhtäkkiä paikannan tuoksun erääseen tämän vuoden helmikuussa tapaamaani ihmiseen. Siihen ystävänpäivän iltaan ja yöhön ja kaikkiin niihin kertoihin kun palasin kotiin ja vaatteissani oli se sama tuoksu. Etsin katseellani miestä yleisön joukosta mutten onneksi löydä. En haluaisikaan tänään tavata

kaikkia niitä muistoja.

Keikkapaikan ovella on tuttu joka päästää sisään poskisuudelman hinnalla. Yks kaks, kuka laskee, hän sanoo ja muistan ne iltapäivät yliopiston kahvilassa kun opeteltiin sitä taitoa, että voi juoda kolme vahvaa espressoa päivän aikana ja sitten nukkuakin vielä seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Tai minä opettelin, muilta se sujui jo.

Yhtäkkiä tajuntaani alkaa piirtyä sellainen tosiasia, että olen asunut tässä kaupungissa aika tosi kauan. On muistoja, hyviä ja ihan kamalia, entisiä kotikulmia, ihmisiä jotka jäivät, lähtivät tai jäivät pois vaan elämästä yhtäkkiä. Sitä kun käy koko ajan.

Siksi poskipussaan uudelleen tuplasti poislähtiessä. Olen oppinut viimeaikoina olevani liian helposti irtipäästävä ja asioita selvittämättä jättävä.

Ja siksi toisinaan yksinäinen.

Tänä syksynä aion oppia uusia asioita. Itsestäni ja tavoista joilla käyttäydyn.

 

—-