Paterson (ja luovuttamaton)

Astun ulos viileäastä elokuvateatterista ja ilta-aurinko sokaisee kirkkaudellaan.

On pakko kävellä vähän, on niin monta asiaa mitkä sinä päivänä muuttavat

ei nyt kaikkea, mutta silti vähän niin kuin kaiken kuitenkin.

Ja sitten se elokuva.

Viime aikoina elämä on muistutellut moneen otteeseen hauraudestaan, juuri sillä pahimmalla tavalla. Minä olen ihan kunnossa, mutta otan jokaisen muistutuksen kuitenkin kamalan syvän henkilökohtaisesti ja olen päiväkausia aivan murtunut siitä, miten epäreilua kaikki voikaan olla.

Ja sitten vähän niin kuin päivitän omaa elämääni näiden ajatusten mukaiseksi.

En osaa keskittyä, eräs tiedosto on avoinna koneellani päiväkausia enkä saa edes aloitettua sitä. Koska toisina päivinä tuollaisilla asioilla ei ole enää merkitystä.

Kävelen suoraa elokuvateatterista sellaiselle näköalapaikalle, jonka ilta-aurinko värjää vaaleanpunaiseksi. En halua istua kenenkään viiniä juovan iloisen ihmisen viereen, juuri nyt kauemmas muista.

On kaunista musiikkia, joku laulaa Amy Winehousen vanhoja biisejä toisella puolella, mietin elokuvaa, joka oli niin arkinen ja runollinen ja puuduttava ja

Sitten kuitenkin ihana, vaikka en ymmärtänytkään miksi pääosan esittäjät toivat mieleeni ihmisiä omasta elämästäni niin paljon.

Aina kun luen hyvän kirjan, haluan itse kirjoittaa kirjan. Kun näen koskettavan elokuvan, haluan laittaa oman visuaalisen kerrontatapani filmille…

Ja sitten elokuvat, joissa ihmiset ovat rakastuneita, saavat minut aina vähän kiukkuiseksi. Movie love, niin kaukana todellisuudesta. Vaikka sitten kun tuotakin elokuvaa katsoo vähän pinnan alle, niin se ehkä haluaakin juuri sanoa sen.

Vaaleanpunainen auringonlasku saa koko kaupungin näyttämään taas siltä: elokuvalavasteelta, joka on tehty värikarttaa tuijottamalla, tarkasti suunnitellen. Nämä sopisi yhteen, tämä Pantone-sävy ja sitten tämä. Oikeasti vaalea katukivetys ja pastelliväriset talot korostavat niitä värejä ja heijastavat aurinkoa ihan eri tavalla kuin muissa kaupungeissa, sen on ehkä joku kaupunkisuunnittelija tiennyt jo kauan sitten, kauan ennen Pantone-värikarttojen olemassaoloakin. Tai sitten se on ollut vain ihan vahinko.

Kuten suurin osa hyvistä päätöksistä.

Minulla on tällaisia ajatuksia sinä iltana, sitten 13% akkua ja ystävällä niin paha päivä että hän on ”ainakin kahdeksan viinilasillisen tarpeessa”. Hän kävelee luokseni, juomme yhdet, punaviini on muovimukissa ja lämmintä, juuri sellaisena pidän siitä eniten.

Aurinko laskee, ihmiset hakevat toisia ja neljänsiä lasillisiaan.

En aio luovuttaa, ystävä sanoo ja häntä itkettää. Et niin, sanon ja päättelemme tarvitsevamme nyt muutakin kuin viiniä.

Töykeä tarjoilija heilauttaa pöytäliinan ravintolan eteen asetetulle pöydälle ja mumisee jotain myöhäisestä ajankohdasta. Yksinkertaisen illallisen jälkeen upotamme lusikkamme yhteiseen suklaamouseen ja kaadamme viimeiset viinit laseihimme.

Olemme puineet kaikki asiat jo jonkinlaiseen päätökseen, ehkä.

Mietin jälleen elokuvaa.

Sometimes empty pages present most possibilities.

Aika kliseistä. Ja sitä minulle on nyt paljon. Tyhjiä sivuja, paljon aikaa, aika paljon ajatuksia.

Ehkä niistä tulee jotain.

Possibilities.

Luovuttaa en aio minäkään. Vaikka välillä tätäkin saakelin pastellikaupunkia on ihan hiton vaikea rakastaa.

—-

Currently loving: Paterson movie and the light around 8.30 pm.