Marraskuisia muistoja

Syksyn tulon tietää siitä että portugalilaisnaiset alkavat näyttää ratsastuksenopettajilta pitkissä saappaissaan,
sanoo mies ja painaa kahvikoneen nappia valkoisessa keittiössään. On marraskuu,

marraskuu 2017 ja elämä on ihanan normaalia.

Käyn gallerioissa, tapahtumissa, elokuvissa ja hengaan baarien edustalla viinilasi kädessä erinäisissä seurueissa. Näpyttelen läppäriäni valoisissa co-working tiloissa ja nukun erään miehen sängyssä usein.

Kaikki on kepeää ja kivaa, en laskeskele kuinka kauan olen vielä siinä iässä että jos jäisin auton alle ja se olisi uutisissa, kirjotettaisiinko minun ruumiini jämistä nuori nainen vaiko keski-ikäinen nainen.

Suuni vasemmalla puolella ei ole vielä syvää ryppyä enkä tiedä että munasarjassani kasvaa endometriooma. Olen huoleton ja juuri se ihminen joka pilkkaa vegaanijuustoa ja gluteenitonta leipää facebook-ryhmissä etsiviä expatteja (omassa mielessäni ja erään ihmisen kanssa jonka kuvittelen olevani paras ystäväni). Matkustetaan ensi talveksi Meksikoon, hän sanoo ja näyttää kuvaa puhelimestaan huikeasta auringonlaskusta. Kuvittelen löytäneeni sielunsiskon, ei ihme että kesti näin kauan, koska hän eleli aivan eri puolella maapalloa.

Olen autuaan tietämätön siitä että jonkin ajan kuluttua elämässäni on vähän liikaa hulluutta: piilotan alkoholipulloja vessan kosmetiikkakaappiin ja tiedän jo että xanaxia voi yliannostaa aika paljon siltikään kuolematta.

Tiedän toki paljon asioita jo silloin marraskuussa 2017.
Paljon tuskaisia asioita elämästä. Sen että tosi monet asiat jotka ovat muille ihan hullun helppoja ja vaivattomia, ovat minulle aivan mahdottomia. Tiedän etten ole niin erikoislaatuinen kun olen koko elämäni kuvitellut. On paljon muitakin jotka haluavat paeta aina ja kaikkea muuttamalla eri kaupunkeihin ja maihin ja nauttivat katukahviloissa istuskelusta eniten juuri silloin kun ei ymmärrä ympärillä puhuttavaa kieltä ja se kuulostaa vain taustamusiikilta kaikelle uudelle elämälle jossa kukaan ei tiedä mitä kaikkea pakenetkaan.

En tiedä tietysti sitäkään että eräänä tulevana marraskuuna katson joka aamu uutisista kuinka monta ihmistä on kuollut sillä aikaa kun olen nukkunut huonosti. Ja etten tiedä minne seuraavaksi haluaisin paeta. Paitsi etten voi paeta yhtään mihinkään, en edes syyslomalle kotimaahan, jonne kaipaan niin kovasti etten edes halua enää puhua siitä.

Käyn juoksemassa lähes joka aamu ja sitten istun samalla puiston penkillä juomassa aamukahviani. Jos jäisinkin auton alle (tai muuttaisin vain pois maasta), ajattelisikohan se yksi portugalilaismummo joka aina toivottaa hyvää huomenta että mihinköhän se nuori nainen katosi täältä istuskelemasta. Vaiko että keski-ikäinen senhorita. Huomaisiko kukaan naapurustossani jos en asuisi täällä enää?

Kun olin viettänyt kaksi vuotta Lissabonissa, aloin miettiä tulenko ikinä jättämään
minkäänlaista jälkeä tähän kaupunkiin.
Sinä syksynä poikkesimme kerran ystäväni kanssa kivaan rähjäiseen pikkubaariin, jonka ohitse olin kävellyt miljoona kertaa, mutta sen aukioloajat tuntuivat yhtä mystisiltä kuin, no kaikki muutkin asiat tässä maassa. Baari oli silloin kuitenkin auki, joimme viiniä ja kun ystäväni parin tunnin päästä kiirehti viimeiseen yöbussiin, jäin juttelemaan omistajan kanssa hetkeksi. Nää aukioloajat on vähän mystiset, vois varmaan kirjottaa ne tohon oveen vaikka, opastin sääntösuomalaisena. Baarimikko katsoi minua huvittuneena.

Seuraavan kerran kun kävelin baarin ohitse, oli ikkunaan kirjoitettu aukioloajat. Nämä arkisin, nämä viikonloppuisin. Nykyisinkin joka kerta kun kävelen baarin ohitse, ajattelen: vaikka teksti onkin vain kirjoitettu tussilla ikkunaan eikä edes päde näinä erikoisjärjestelyn aikoina, jätti nuori senhorita ainakin yhden jäljen tähän kaupunkiin.

En oikein osaa edes sanoa miksi, mutta se tuntuu jotenkin… tärkeältä.