Kotikuulumisia

Uusi kotini on jotenkin niin huvittavan outo, etten ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun odottelen auton omistavaa muuttoapuani, selaan jostain syystä kuvia Helsinkikodistani ja kontrasti näiden kahden välillä on,

no aika älytön.

Totta kai se ärsyttää, ahdistaakin vähän, mutta ei sitä pitäisi vatvoa. Nyt asun tässä kodissa, jossa on ruma sohva, outoja sisustusratkaisuita, seinään rumalla fontilla kirjoitettu runo, kummallisia ikkunaratkaisuja ja räppäbileitä parvekkeellaan pitävät brasilialaiset naapurit. Nyt asun täällä, en valkoisessa designkodissa. (Puhuttelen itseäni, Julialta opitulla tavalla). Eikä minua ahdista vaan uuden kodin sisustusratkaisut, ahdistaa myös väliaikaisuuden tunne, joka syntyy näistä väliaikaisista asumisratkaisuista. 

Olen pakannut kaiken omaisuuteni epämääräisiin pussukoihin. On hiton kuuma, muuttoapuni tulee paikalle sortseissa ja kertoo olleensa eilen viiteen asti ulkona. Silti hän reippaana miehenä kantaa kaikki tavarani autoon ja ei suostu ottamaan edes bensarahaa, vaikka joutui ajamaan neljäkymmentäminuuttisen ajomatkan luokseni. Kiitos machokulttuuri, juuri nyt.

Tuntia myöhemmin istumme uuden kotini pihalla viinilasit kädessä. Olin joskus viime syksynä ihastunut mieheen ja edelleen se on ulkoisesti ihan kaikkea sitä, mitä voisin listata. Ihana tyyppi, mutta joskus vaan silti ei ole tarpeeksi kemiaa. Puolin eikä toisin.

Sitten kun olet asettunut, mennään dinnerille, mies sanoo. Yes, I´ll get you drunk, my treat, lupaan. Aika varmasti tätä ei tapahdu. Osaan jo smallitalkit ja poskipusut, mutten oikein koskaan opi siihen että suunnitellaan asioita, joita ei sitten tehdäkään.

Illalla puran ja järkkäilen kaksi tuntia tavaroita. Sen jälkeen istun sohvalle, kaadan loput viinit lasiini

ja alan yhtäkkiä itkeä.  

Vaikka olen kirjoittanut siitä, miten Lissabon on koti ja ei enää epämukavuusalue, olo on käsittämättömän orpo. En tykkää uudesta kodista, sen sijainnista enkä siitä että olen haalinut taas lisää omaisuutta. Kissa menee alkuhämmennyksen jälkeen nukkumaan sänkyyni. Se osaa ottaa uudet asiat näemmä viisaammalla tavalla vastaan.

Tuntia myöhemmin hajotan kaasuliedestäni yhden nappulan enkä löydä mistään suklaakeksivarastojani. Yöllä herään jokaiseen yli lentävään lentokoneeseen ja jomottavaan päänsärkyyn. Juuri kahta päivää aiemmin olen julistanut, etten sairasta koskaan, mutta tietysti flunssa iskee juuri siihen saumaan kun on muutenkin vähän raukka-olo.

On tietty tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi, mutta myös päästä yli niistä ajatuksista, ettei voisi muka asua muualla kuin kauniissa designkodeissa. Se kasvattaa. Tavarat on tärkeitä ja ihania, varsinkin vieraassa maassa asuessa, mutta ei ne tuo sitä onnea. Puntaroi mitä kaikkea muuta hyvää tää aika tuo sun elämään. Ja sitten kun uudessa paikasta tulee koti ja sinne syntyy muistoja, se auttaa. Ja kasvit. Osta kasveja, laita kaikkea kivaa ja omaa seinälle, polta kynttilöitä ja elä siellä, kyllä siitä sitten tulee koti,

opastaa eräs fiksu ihminen minua kello kahdelta yöllä viestitse, kun vatvon näissä olotiloissa.

No niin totta. Niin totta. Nukahdan toistellessani näitä sanoja. 

Kahden viikon päästä osaan jo ajatella positiivisemmin: en ole kuunnellut Drakea aikoihin ja nyt sitä luukutetaan naapurien parvekkeelta jo aamutuimaan. Energinen aamunavaus, jos ei muuta. On myös kätevää, että pystyy käymään keskustelua keittiöstä käsin suihkussa olevan ihmisen kanssa, koska ne oudot sisäiset ikkunaratkaisut. Vielä kun oppisin avaamaan kello kymmeneltä illalla lukittavan pihaportin ja voisin olla ulkona myöhempäänkin herättämättä naapureita, voisin ehkä viihtyäkin tässä väliaikaiskodissa. 

—-

Moved to a very weird new temporary home with Drake loving loud neighbors, kind of strange interior choices including Portuguese poetry written on the wall. But I kind of like it after all.