Yleinen

Koronapäiväkirja vuoden takaa


 

Vuoden takaisen koronapäiväkirjan lukemisesta tulee vähän kummallinen olo.
Juurihan se oli, miten tuosta voi olla jo vuosi? Ja että onneksi ei tiedetty mitä kaikkea on edessä. Tylsästä elämästä koronapäiväkirjan kirjoitteleminen tuntui jotenkin typerältä tuolloin, mutta onneksi tein sitä. Edelleen huomaan usein ajattelevani että kaiken tämän tylsyyden ja toivottomuuden keskellä elämme kuitenkin aikaa josta tullaan kirjoittamaan historiankirjoissa ikuisesti. Siksi omien ajatusten talteen laittaminen kai juuri on tärkeää.

—-

18.3.2020

Joka kevät tähän aikaan kun kukkivat mantelipuut tuoksuvat huumaavilta, olen ollut ihastunut johonkin mieheen. Nyt jopa niiden miesten ajatteleminen tuntuu vähäpätöiseltä. 

Vielä voi kai mennä ulos, mahdollinen ulkonaliikkumiskielto julistetaan vasta iltapäivällä. Kai. Kukaan ei tunnu tietävän mitään varmaksi. 

Kaikki epävarmuus oikein leijailee ilmassa. On ironista että juuri tänä maaliskuisena päivänä on kaksikymmentäneljä astetta ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. 

Kuljen keittiön ja sohvan väliä, vaihdan läppäristä puhelimeen, luen uutisia, käännän niitä portugalista suomeksi, äh ei toimi, englanniksi, kai tästä jotain selkoa saa. 

En ole nukkunut kunnolla päiväkausiin, muttei väsytä ollenkaan. Tällaista on kai olla jossain kummallisessa valmiustilassa. Valmiina mihin tahansa uutisiin. 

Tai “valmiina”. 

Joka kerta kun avaan ikkunan, kukkivien puiden tuoksu tunkeutuu sisään. Pitäisi kai ajatella jotenkin ihanan levollisesti että siellä se luonto kuitenkin kukoistaa. 

Karanteeniseuralaiskissani lähtee tänään pois. Kämppikseni ovat poistuneet maasta. 

Kun kaksi viikkoa sitten sain kerralla paljon huonoja uutisia, ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että ne olisivat ehkä vähiten miettimiäni asioita tänä keväänä. 

Päivän ihmiskontaktit: Vaihdoin kolme lausetta exäni kanssa joka kävi hakemassa yhteisen ystävämme kissan hoitoon. 

19.3.2020

Eilen julistettiin hätätila koko maahan. Itseasiassa en edelleenkään ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Portugalilainen exäni lähettelee tilannetietoja, olen jotenkin liikuttunut siitä miten ystävällinen hän on. Vielä saa mennä ulos omassa naapurustossa, mutta täytyy pitää kahden metrin turvaväli, no niinkun te Suomessa pidätte muutenkin, hän kirjoittaa. 

Käyn aamulenkillä, kävelen kohti puistoa ja on syyllinen olo siitä että olen edes ulkona. Kun näen että puisto on edelleen auki, tuntuu että sydämeltä vierähtää kivi. Juoksen puiston ympäri kolme kertaa, ihan kuin normaaleina aamuina. 

Sen jälkeen on pakko istua penkille ja olla kiitollinen kaikesta. 

Kotimatkalla törmään alakerran baarin omistajaan ja miten ihanaa onkaan puhua jonkun kanssa. Kävellään samaa matkaa kymmenen minuuttia kunnes huomaan että yksi lähikahvila myy vielä kahvia take away-mukeissa. Sisälle saa mennä vain kaksi ihmistä kerralla, en tajua sitä heti ja kun mut käsketään ulos odottamaan, aivan vahingossa pyörittelen silmiäni sille että ohjeistus on niin sekava. Apua miten huono omatunto tulee siitä!

On koko ajan muutenkin huono omatunto kaikesta. Kun ihmiset näkevät mut täällä, ne ajattelevat takuulla automaattisesti että helvetin turisti, mitä sinä täällä vielä teet.

Siivoan, pesen pyykkiä, järjestelen tavaroita, en siksi että olisi tarvetta, ihan vaan siksi että tuntuu siltä että on hoidettava normaalilta tuntuvia asioita. En ole koskaan tehnyt gluteenitonta vegaanilasagnea, teenpä sitä siis tänään. Lasagne on vähän mautonta ja ei edes vegaanista, koska ainoa juusto jota omistan on tavallista raejuustoa. 

Teen kaksi pdf:ää, muihin töihin en tänään pysty. You don´t have to make most of this quarantine, joku sanoo osuvasti instagramissa. 

Illalla kaadan ison lasin viiniä ja kysyn kahdelta ystävältä josko pidettäisiin liveviininjuonti joku ilta. Joo, vaikka aamu, sanoo juuri lomautettu ystävä. 

Päivän ihmiskontaktit: alakerran baarin omistaja, “one americano, please” kahvilan myyjälle. 

 

 

20.3.2020

Nukun vahingossa kahteentoista asti. Ehkä siksi että naapurustossani on hiirenhiljaista yötä päivää. Syön aamupalaa puoli kahdelta. En pysty tekemään yhtä työprojektia vaikka lupasin aloittaa sitä tänään. Aloitan huomenna. 

Menen kauppaan tietämättä että se on suljettuna kaksi tuntia keskellä päivää. Päädyn kävelemään puistoa ympäri odottaessani kaupan aukeamista. Jonotan suljetun kaupan edessä puoli tuntia tihkusateessa, sitten katselen kun portugalilaiset eivät osaa muodostaa jonoa ja vetävät raivareita siitä ettei kukaan osaa muodostaa jonoa. Lopuksi pahimmat raivarit vetänyt nainen etuilee kaikkia itse. 

Ostan kaupasta kaikkea millä elän ainakin viikon.

Illalla juon viiniä chätissä kahden rakkaan ystävän kanssa ja se tekee olon toiveikkaaksi. Puhumme siitä miten kaikkia vanhoja tv-sarjoja katsoessa tulee outo olo, kateellinenkin. Ja siitä mitä arvioita asiantuntijat ovat sanoneet laman kestosta. Ja siitä että mitä vittua 2020?

Kaikki on epätodellisen sekavaa. Viini helpottaa oloa vähän. Toivon koko ajan herääväni tästä painajaisunesta. 

Portugalilainen sanomalehti julkaisee artikkelin siitä mitä vielä saa tehdä. Saako tavata tyttö- tai poikaystävää, kuuluu kysymys. Ei saa, ja varsinkin kaikenlainen läheinen kanssakäyminen, kuten seksi, on nyt kielletty. 

En tiennyt että valtio voi kieltää seksinkin harrastamisen. 

Päivän ihmiskontaktit: 0

21.3. 2020

Kuka helvetti on jättänyt valot kylppäriin, ajattelen aamulla. Jaahas, ei kukaan, asun yksin ja ulkona on vaan tosi aurinkoista. Laitan äkkiä aurinkolasit päähän ja lenkkivaatteet päälle ja kävelen sivukatuja pitkin lähipuistoon. Juoksen puistoa ympäri ja elämä alkaa tuntua pikkuhiljaa siedettävältä. Sitten alkaa sataa kaatamalla vettä, mutta puun alla sateen suojassa seisominen tuntuu jotenkin ihanalta myös. 

Kotiin palatessa huomaan että sama kahvila on edelleen avoinna ja myy take awaytä. Minulla ei ole tarpeeksi rahaa isoon kahviin. Saanko espresson jossa on lisänä kuumaa vettä (ja maksaa käteisellä). Totta toki, sanoo kahvilan poika ja hymyilee ihan hieman. 

Istun puiston penkille juomaan kahvini. Olen ulkona puolitoista tuntia ja sen jälkeen pää tuntuu melkeinpä keveältä. 

Kun olen tehnyt töitä jonkun viisi tuntia, katson yhtä suosikkikauttani Girls-sarjasta. Kun Shosanna istuu siinä tokiolaisessa ravintolassa ja alkaa itkeä sitä, että hän on väärässä paikassa, tunnen syvää myötätuntoa. Jakso loppuu siihen kun hän kävelee Shinjukun tyhjillä baarikaduilla keskellä yötä enkä tiedä itkettääkö minua yhtäkkisesti enemmän se, miltä maailma näyttää tyhjänä vai se, pääsenkö koskaan enää Japaniin vai se etten osannut arvostaa tavallista elämää ollenkaan silloin kun sitä elin. Vaiko se että olen itsekin ehkä ihan väärässä paikassa. 

Portugalin korona-kuolemat ovat tuplaantuneet vain yhden yön aikana. Naapurissa Espanjassa ei saa ulkoiluttaa koiraakaan enää kuin sadan metrin säteellä. 

Yhtäkkiä itkettää vähän kaikki. Googlaan joogavideon youtubesta etten velloisi kaikissa näissä ajatuksissa, vaan siinä miten alaskatsova koira on aina ihan vittumainen asento johon kankea vartaloni ei taivu. 

Tällaista elämää on takana vasta viikko ja alkaa jo tuntua siltä että pää pehmenee kovaa vauhtia. Haluaisin ottaa uberin ovelta ovelle ja mennä jonkun luo, mutta kaikki noudattavat ihmisten tapaamiskieltoa hirvittävän tarkasti. Tai sitten ketään ei vain kiinnosta se, että en ole puhunut livenä kenellekään en edes tiedä kuinka moneen päivään. 

 

 

22.3.2020

Herään sunnuntaiaamuna seitsemältä, ei helvetti. Jotenkin ihmeen kaupalla saan nukuttua kymmeneen asti. Ulkona ei näy juuri ketään lukuunottamatta lähikaupan jonoa, jossa on kolme ihmistä. Kas, vihdoinko portugalilaiset oppivat muodostamaan jonon, ajattelen. 

Ostan kahvin siitä edelleen auki olevasta kahvilasta taas. Oma mutteripannuni, jota en ole käyttänyt kolmeen vuoteen, on ruosteessa ja maistuu oudolle. Pesen sen ruokasoodalla, ei auta. Laitan ruokasoodaa kahvin tilalle ja pannun liedelle ja testaan sen jälkeen kahvilla: yhtä pahalta maistuu. 

Istun kahvini kanssa ulkona ehkä tunnin, ketään ei onneksi ole lähistöllä. Kymmenen metrin päässä istuu mies lukemassa kirjaa. 

Illalla ystäväni laittaa viestin että on naapurustossani ja voi tuoda mulle särkylääkettä ettei tarvitse mennä apteekkiin. Hän tulee sisälle, meinaan halata automaattisesti. Saanko lasin viiniä, hän kysyy. Taistelen sen kanssa että pitäisi sanoa etten voi nähdä sua oikeasti nyt ja sen kanssa etten ole nähnyt ketään viikkoon ja pyydän hänet lasilliselle olohuoneeseen. Juomme viiniä ja puhumme kaikesta tästä. Kun hän lähtee, tuntuu että veri kiertää aivoissa asti ihan kunnolla: ihmiskontaktit ovat elintärkeitä, vaikka tässä tilanteessa niitä pitäisikin välttää. En pystynyt olemaan kokonaista viikkoa tapaamatta ketään, shoot me, sanon hänelle myöhemmin. 

Ärsyttää se, miten perheelliset ajattelevat että onpa tämä aika helppoa yksinasuville. Hei sinä perheellinen, joka olet luultavasti ollut parisuhteessasi vuosikausia ennen perhettäsi: milloin olet viimeksi viettänyt viikon ilman yhtään ihmiskontaktia samalla kun maailma tuntuu menneen ylösalaisin? 

Vituttaa. 

 

 

23.3.2020

Tänään kävelen minuutin mittaisen matkan kotini läheisen puiston penkille. Naapurustossani oleileva koditon mies istuu vastapäisellä penkillä ja yhtäkkiä riisuu itsensä alushousuja lukuunottamatta alastomaksi ja sukeltaa suihkulähteeseen. 

Yleensä niin rauhallisessa naapurustossani tämä tuntuu lopun alulta ja samalla tunnen itseni inhottavksi ihmiseksi joka arvostelee toisten valintoja kriisitailanteessa. Mistä helvetistä minä tiedän miksi hän tekee noin? Onko kaikki kodittomien tilat suljettu, mistä minä sitä tietäisin. 

Menen kotiin. Teen töitä, sitten saan siivouspuuskan ja paksut kumihanskat kädessä siivoan vessassa kaikki ällöttävimmät suihkuovien alle kerääntyneet liat sun muut kunnes saan idean yrittää avata myös tukkeentuneen lavuaarin. Avaankin sen sellaisella teholla että putkeen liitetty haperoitunut muoviosa hajoaa ja kaikki vesi tulvii lattialle. 

Laitan kukkaruukun lavuaariin että muistaisin olla käyttämättä sitä ehkä seuraavat kaksi kuukautta. ja kaadan lasin viiniä. 

Voi jeesus tätäkin päivää. 

Illalla juoksen kotikatuni viereisen kadun ylämäkeä ja rappusia puoli tuntia kunnes en pysty enää hengittämään. Kuulokkeissa soivat normaalit iloiset lenkkibiisini tuntuvat irvokkailta. Kuten vähän kaikki juuri nyt. 

Tilaan sushia Uber eatsillä. Lohinigirien välissä killottaa musta hius joka ei todellakaan ole minun. Juon vahingossa puoli pulloa viiniä. Sitten jatkan töitä. 

Tällaista on. 

24.3.2020

Aamuaurinko paistaa tyhjänä olevaan makuhuoneeseen niin kauniisti että raahan läppärin ja peiton sinne. Joka aamu kun on työsähköposti, edes yksi, tuntuu siltä että pysyn kyllä kiinni elämässä. 

Keskipäivällä lähden hetkeksi ulos, kävelen ylämäen päässä sijaitsevaan puistoon ja istun penkille. Kun olen istunut siinä kymmenisen minuuttia, kolme poliisia kävelee kohti. Jaahas, ehkä ne etsii ihmisjoukkoja täältä, ajattelen ja jatkan puhelimen selausta. Täällä ei saa istua, mun pitää lähettää sut nyt kotiin, poliisi sanoo minulle. Joo, sanon, vaikken todellakaan tiennyt etten voisi istua yksin puiston penkillä. Kuukauden päästä tää on ohi, poliisi sanoo. Puhuinpa tänään edes jollekin livenä, ajattelen kun kävelen takaisin kotiin. 

Soitan kummipojalle videopuhelun ja huomaamme vasta nyt että siihen saa erilaisia efektejä. Loppujen lopuksi puhumisesta ei tule mitään, mutta en ole aikoihin nauranut niin paljon. 

Koska en oikeasti tiedä mikä on enää sallittua, menen illalla lenkille. Näemmä puiston ympäri juokseminen sitä edelleen on, sillä juoksen myös poliisin ohi eikä häntä kiinnosta. Siitä että näkee joka puolella parveilevia poliiseja, tulee jotenkin outo olo. Mutta outo olo tässä on koko ajan muutenkin. 

Syön kaksi illallista, koska ei ole juuri muutakaan tekemistä. Yritän katsoa pandemiadokkaria (3 minuuttia), uutta Netflix-sarjaa (5 minuuttia), stand up komediaa (3 minuuttia). 

Sitten juon viiniä whatsapin videopuhelussa taas. 

 

25.3.2020

On ihmeellistä kuinka nopeasti ajatustapa muuttuu ja jo nyt se, että näkee ihmisiä suurissa väkijoukoissa, koskettelemassa toisiaan ja syömässä buffet-pöydästä, tuntuu jotenkin oudolta. Ja siis vaan Netflixissä. 

Eilen minut häädettiin penkiltä istumasta, tänään se näemmä on sallittua. Käyn ruokakaupassa, jossa havainnoin etteivät portugalilaiset tule sittenkään tässä kriisissä oppimaan jonottamisen jaloa taitoa. Ostan kokonaisen ananaksen, siitä tulee mieleen ne ajat kun saattoi käydä kaupassa hakemassa vain jotain pientä, tai no siis vaikkapa jotain painavaakin, tuosta vaan kotimatkalla. 

Nyt sitä on koko ajan vaan kotimatkalla. (Ainakin jos poliisi pysäyttää). 

Raivosiivoan koko asunnon. Illalla saan Suomen suurlähetystöltä viestin, jossa kerrotaan että Etelä-Portugalista pääsisi lentämään vielä ylihuomenna Suomeen. Samaan aikaan Suomi laittaa Uudenmaan kiinni. En siis pääsisi sieltä mihinkään. 

Voi taivas. 

Eilinen ilta ja tämä päivä ovat tähän astisesti ehkä rankimmat. Tänään olen ansainnut nähdä kauniin auringonlaskun, ajattelen ja kävelen illalla yhden ylämäen päässä sijaitsevalle näköalapaikalle. Vaaleanpunaisena hohkaava valo saa ajattelemaan sitä, että vaikka tämä tuntuukin nyt lähinnä sotatilalta, ovat tämän loppuessa kaikki paikat kuitenkin edelleen siellä. 

En jotenkin uskalla ajatella edes sitä, miltä tuntuu uida meressä, kävellä koko päivä ulkona, maata nurmikolla ja poskipussata ihmisiä. Oikeista suudelmista nyt puhumattakaan. 

Tuijotan ruokakaupassa erästä komeaa miestä vahingossa niin tiiviisti etten itsekään muista turvaväliä jonotuksessa. Kavahdan omaa typeryyttäni ja astun kauemmaksi. 

 

 

26.3.2020

Nukun huonosti, koska ajattelen yöllä nukkumaan mennessä sitä kauhukuvaa että kuolen yksin ulkomailla eikä kukaan pääse edes katsomaan minua kuolinvuoteelleni. 

Jos joku olisi kertonut minulle kuukausi sitten että tämä on minua eniten hereillä pitävä ajatukseni, olisi se ollut vaikea uskoa. 

Menen aamulenkille, koska juuri nyt kaipaan maailman eniten omia rutiinejani. Lenkiltä palattuani kaikki tuntuu jo kirkkaammalta, enkä ajattele kuolemaa ihan koko päivää. 

Olen tehnyt itselleni selviytymissuunnitelman. Siihen olen kirjannut sellaisenkin pelottavan asian, etten tiedä mistä hakisin apua jos en oikeasti kestä enää olla yksin. Sen vuoksi olen päättänyt että saan käydä kävelyllä yhden ystäväni kanssa kerran viikossa. Tänään on se päivä. 

Tänään on myös se päivä kun tajuan että voi olla että ajattelen jälkikäteen tästä päätöksestäni että vitun itsekäs ihminen, mutta juuri nyt ajattelen että poikkeustilassa me kaikki vaan yritettiin selvitä. 

Sen jälkeen kun olen kävellyt tunnin ystäväni kanssa, saan jopa tehtyä töitä. Hengitän normaalisti ja ajattelen että kyllä selviän. 

Silti ajattelen illalla nukkumaanmennessä vain kuolemaa. 

27.3.2020

Alan luisua sellaiseen päivärytmiin etten tee päivällä mitään. Töitä (niitä vähäisiä) teen yöllä. 

Herään yhdeltätoista, syön aamupalaa videopuhelussa kummipojan kanssa. Sitten menen kävelylle puistoon, sen jälkeen ostan kahvin ja puhun yhden työpuhelun. 

Illalla olemme samassa videopuhelussa Lissabonissa, Berliinissä, Helsingissä ja Buenos Airesissa ja siinä missä se olisi ennen tuntunut suht normaalilta, tuntuu se nyt sellaiselta kosmopoliittisuudella leuhkimisella, joka ei sovi tähän aikaan ollenkaan. (Paitsi että nämä tietysti ovat asuinkaupunkejamme, eihän nyt kukaan voi matkailla). 

Tilaan ruokaa ex-heilani ravintolasta, koska haluan tukea ennen kaikkea kaikkien tuttujen bisneksiä. Kuukausi sitten istuimme puiston penkillä ja hän huokasi että töitä on liikaa ja rahaa liian vähän. Tiedän että tilanne on nyt vielä pahempi. 

Kun tungen katkarapuwrappia suuhuni, kosmopoliittinen videopuhelu muuttuu aika vakavaksi. Ei täällä mitään hätää ole, kaikki sanovat samaa, mutta silti läpi paistaa sama tosiasia: kunhan tämä ei nyt kovin montaa kuukautta kestä. 

Jotenkin päivässä on toivonpilkahdus. Pystyn vihdoin vähän pysähtymään ja olemaan ihan kunnolla tekemättä mitään. En lue uutisia koko aikaa, avaan ikkunat ja vain istun siinä auringossa katselemassa naapuritalon parvekkeella tupakoivaa naista. 

Alan lukea kirjaa jossa ravataan helsinkiläisissä baareissa ja juodaa viskiä sisäpihoilla. 

On ikävä aikaan jolloin olin huoleton Helsingissä asuva henkilö, jonka ikä alkoi kakkosella ja joka ei tiennyt kuinka monta taantumaa tulisi vielä työelämässä kohtaamaan. 

Huokaus. 

 
 
 

4 Comments

  • minnis

    Olipa mielenkiintoinen ja todentuntuinen päiväkirja, kiitos. 🙂
    Omakin mieleni palasi viime vuoteen. Muistan kuin eilisen, kun kampusalue, jossa työskentelen, “tyhjennettiin” ja kaikki opetus-, projekti- ja tutkimustyö siirrettiin etätoteutukseksi. Kului muutama viikko, sitten kaikki oli etä-alkuista. Oli epätodellinen tunnelma, tunteet vaihtelivat ja epävarmuus iski. Harmitti. Oma lehmä oli myös vahvasti ojassa: kun minulla olisi ollut sitä ja minun piti päästä ja saada tehdä, matkustaa ja viettää lomia, opettaa ja olla ystävien seurassa. Mutta ei. Nyt, kun tilanne on ollut jollakin tasolla päällä vuoden, sitä alkaa tottua, sopeutua, rauhoittua. Sitä sinnittelee ja keskittyy siihen, mikä on mahdollista. Esimerkiksi kotiin.
    Tsemppiä sinne!
    Minna

    • saarah

      Kiitos 🙂 Joo, tuntuu kyllä hassulta muistella vuoden takaista aikaa, silloin kaikki tuntui uudelta ja olin ainakin itse toiveikas että kestäisi pari kuukautta ja sitten kaikki olisi taas normaalia… No vähänpä tiedettiin 😀

  • Oats

    Mun täytyy myöntää, että mua on tänä korona-aikana vähän ärsyttänyt sun postaukset siitä, kuinka näät kavereita ja käyt ravintolassa, kun ite en oo täällä Briteissä nähnyt suurinta osaa ystävistä nyt yli vuoteen, enkä oo ravintolassakaan käynyt yhtä pitkään aikaan. MUTTA tämä postaus kyllä avasi silmiä tosi paljon sen suhteen, että en oo elänyt tätä korona-aikaa yksin omassa kämpässä. Asun mun kumppanin kanssa, ja vaikka siinä on omat vaikeutensa olla 24/7 samojen seinien sisällä, niin se on kuitenkin sitä ihmiskontaktia. Eli olisin varmasti tehnyt samoin kun sinä, monta kertaa. Ja kyllä tässä sääntöjä on välillä rikottukin (toki tosi pienessä skaalassa), koska mielenterveys ennen kaikkea. Kulunut vuosi on varmasti vaikuttanut meihin jokaiseen eri tavalla, ja tää oli tosi tarpeellinen muistutus siitä, että vaikka oma tilanne kuinka riepoisi toisinaan, niin ei tässä silti tarvi muita arvostella. Suurin osa meistä kai kuitenkin tekee parhaansa tänä aikana.

    • saarah

      Kiitos rehellisestä kommentista 🙂 Joo, toivon todellakin että KUKAAN yksinasuva ei ole viettänyt vuotta näkemättä ketään, ei KUKAAN kestä sellaista, en ainakaan itse kestäisi. Mulla on hyvin pieni ystäväpiiri joita olen nähnyt viime kevään lockdownin jälkeen säännöllisesti. Täällä Portugalissahan oli viime vuoden toukokuun puolesta välistä lokakuun loppuun asti hyvinkin vapaata eli paikat oli auki ja ihmisiä sai nähdä. Sen jälkeen vasta kiristettiin rajoituksia.
      On niin totta että helposti arvostelee muiden tekemisiä ja valintoja, tajuamatta sitä että kaikki varmasti yrittävät parhaansa, mutta mielenterveys menee kyllä ainakin mulla lähes kaiken edelle. Nyt onneksi voi aika turvallisin mielin nähdä omaa lähipiiriään kun on itse (ja aika moni muukin) jo koronan sairastanut. Tosin edelleen tämä on sitä että viikossa on max. 2 ihmiskontaktia eli hyvin vähän 🙁

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *