Hirveän pitkät viikot
En jaksa enää mitään. EN HELVETTI MITÄÄN,ajattelen eräänä maaliskuisena aamuna kun herään.
On ihanaa että on ihan vähän enemmän vapautta: samalla viikolla sallitaan puiston penkeillä istuminen. Menen heti istumaan puistoon penkille.
Samaan aikaan se tuntuu maailman ihanimmalta: aurinko paistaa paljaisiin nilkkoihini ja minulla on kädessä kuuma kahvi ja olen vihdoin saanut hoidettua kaksi sellaista asiaa to do -listaltani jotka ovat aiheuttaneet unettomia öitä ja stressikohtauksia.
Mutta olo on myös sellainen että voi nyt helvetti, pitääkö tässä nyt repiä irti iloa ja onnea siitä että edelleen lähes kaikki on kielletty mutta saan istua yksin penkillä puistossa.
TÄMÄ EI NYT RIITÄ!
Olen hoitamassa kahta kissaa viikkokaupalla. Toinen niistä nukkuu söpöllä kerällä sohvalla vieressäni, toinen taas tiputtelee kaikki tiskipöydälle jättämäni astiat alas. Kilinkolin, sinne meni pirstaleiksi taas kaksi kallista kahvimukia.
Eräänä päivänä alan itkeä ihan lohduttomasti sitä, että en enää ikinä voi olla vapaana ja spontaanina elävä ihminen, koska nämä rajoitukset eivät tule loppumaan ikinä. Muistelen viime kesää jolloin uin meressä niin monta kertaa ja söin ihania illallisia etelässä ja kaikki oli ihanaa (vai oliko?). Olihan silloinkin maskipakko ja rannoilla rajoituksia, mutta silti tuntui vapaalta.
On samaan aikaan toiveikas olo ja sitten ei ollenkaan toiveikas olo.
On useita päiviä kun olen niin stressaantunut aivan pienistä asioistakin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin katsomaan kaksi tuntia putkeen jotain turvasarjaa keskellä kirkasta päivää. Onneksi omat työni ovat sellaisia että voin tehdä niitä öisin. Ja sitä teenkin: lähes joka ilta yhdeltätoista otan läppärin syliini ja teen pari tuntia töitä joita en päivällä vaan saa tehtyä. Sitten menen nukkumaan ja nukun kuin tukki.
Tiedätkö, musta tuntuu että mä nukun liian hyvin, siksi mun alaselkään sattuu aamulla, sanon fysioterapeutille, jota näen aina toisinaan. Koska nukahdan ja herään täsmälleen samasta asennosta kahdeksan tuntia myöhemmin.
On myös päiviä jolloin en kertakaikkiaan jaksa mennä taas yhdelle kävelylle ulos, vaikka olen aina rakastanut kävelyretkiä ympäri kaupungin. Välillä olen aamutakissa kokonaisen päivän enkä avaisi edes ovea jos joku ovikelloa sattuisi soittamaan.
Kerran kesken päivän laitan kaiuttimet aivan täysille ja tanssin vartin kaikkia ihania biisejä ympäri olohuonetta. Siitä tulee hetkeksi parempi olo.
Ja siitä että olemme tehneet ystäväni kanssa uuden rutiinin: joka keskiviikkoilta hän tulee kylään, tilaamme hirveät määrät sushia ja katsomme tuntikausia jotain hyvää sarjaa. Tullessaan hän tuo viinipullon ja sanoo: niin ei meidän oo tätä pakko juoda, samaan aikaan kun olen jo kiertämässä korkkia auki. Joka kerta kun hän lähtee yöllä kotiin, tuntuu kuin harteiltani olisi nostettu pois sellainen sadan kilon painoinen taakka.
Arkipäivät sujuvat jotenkin kivasti, mutta viikonloppuisin mielen valtaa ahdistus: kun ei ole mitään määrättyä tekemistä, konkretisoituu eniten se, että edelleen kaikki paikat ovat kiinni eikä voi tehdä mitään. Tätä on takana nyt yhdeksän pitkää viikkoa. Ja edessä vielä ainakin muutama… viikko, toivottavasti ei muutama vuosi.
(Jotenkin epätoivoinen olo just nyt)
10 Comments
ls.
joo anteeksi kielenkäyttöni mut tää on kyllä ihan vitun paskaa. mä oon ihan loppu. yliopistolla olin fyysisesti viimeks yli vuos sitten.en saa mitään aikaan. ei oo mitään mitä odottaa. suomessa sääkin on paska. kaikki on paskaa. en koita enää jaksaa ja makaan vaan sohvalla. väsyttää toistella kyllä tää tästä kun ei tää vaan tästä näköjään.
saarah
NIIN SAMA OLO! Oon sellainen normipositiivinen ihminen mutta just nyt “kyllä tää tästä” -hokeminen ei tunnu auttavan yhtään ja ahdistaa just se ettei oikeastaan ole just mitään mitä odottaa 🙁 Tsmeppiä sinne <3
minnis
Rehellinen, elämänmakuinen postaus, kiitos! Juuri tuolta tuntuu ajoittain täällä Suomessakin, vaikka meillä rajoitukset ovat huomattavasti lievempiä, jopa olemattomia muiden maiden käytäntöihin verrattuna. Tuo tanssi-juttu oli kiva – teen itse yhdeksänvuotiaani kanssa samaa. Molemmat valitsevat yhden biisin ja sitten tanssimme ne olkkarissa (tai ympäri asuntoa). Kummallisen helpottavaa ja rentouttavaa.
Voimia ja ilonpilkahduksia!
Minna
saarah
Kiitos 🙂 Joo, oon huomannut sen että musiikki tuo jotenkin muistoja normaaleista ajoista. Tanssiminen ja lenkillä käyminen musiikin kanssa on kyllä todellinen henkireikä. Voi kun vielä joskus pääsis jonnekin keikalle tai baariin tanssimaan… nyt se tuntuu niin utopistiselta ajatukselta!
rosacanina
Sulla on ihanan maanläheinen ja samalla runollinen tapa kirjoittaa; maagista realismia!
Yksinelävän korona-arki alkaa olla tälläkin suunnalla melkoista aivosumua täynnä, olen yrittänyt harjoittaa tuota samaa ruoka,sarja ja viini-traditiota tuttavan kanssa, vaikka poden huonoa omatuntoa että välillä olen niin koomassa etten jaksa oikein edes jutella.
Puistot ja kävelyretket, pieniä ihania asioita! Oikein paljon valoa ja iloa arkeesi 🙂
saarah
Kiitos 🙂 Joo, yksinelävällä ei oo just nyt helppoa. Ja tuttu tunne myös tuo kooma, huomaan myös sen että yksikin sosiaalinen kontakti väsyttää ihan erilailla kun ennen. Toki siitä nauttii mutta sitten sen jälkeen on ihan ok olla pari päivää puhumatta kenellekään 😀
Vierailija S
Jep. Ku ei vaan jaksais.
saarah
Joo, todellakin alkaa olla sellainen olo ettei vaan enää JAKSA YHTÄÄN 🙁
Sonja J.
Olisin voinut kirjoittaa tämän. Tuntuu et on jaksanut jo ihan tarpeeksi kauan eikä jaksaisi enää yhtään. Parisuhde natisee liitoksissaan, työmotivaatiota ei ole, kaikki päivät samanlaisia. Uutisia ei jaksa kun sitten menee toivonrippeet.
Kirjoitat ihanasti, odotan aina näitä sun juttuja. Ja sanoitit muuten ajatukseni, kun oon miettinyt että miksi kutsuisin sitä olotilaa kun katson – Hercule Poirotia! Niin nyt tajuan että se on mun turvasarja 🙈
Yritetään vielä jaksaa vähän.
saarah
Kiitos <3 Huh joo, alkaa olla kyllä tosi toivoton olo… Täällä lievenee rajoitukset pian mutta kuinka pitkäksi aikaa ennenkuin alkaa taas… 🙁 HUH.
Tsemppiä sinne, kiva kun luet ja saat näistä epämääräisistä ajatuksista iloa 🙂