Kiitos vuoteni summaamisesta, Jay-Z
That shit cray,
se sanoo. Joo, en olisi voinut sitä itse paremmin kiteyttää, ajattelen.
Vuoden tokavikan päivän aamuna on ihan hullun kaunis auringonpaiste. Kello soi 8.20,
en varmasti herää tai mene lenkille, ajattelen ja laitan kellon soimaan tunnin päästä. 9.30 olen kuitenkin jo ulkona talosta, heat tech-paita päällä ja kuulokkeet syvällä korvissa. Onneksi laitoin aurinkolasit, joulukuussa, ajattelen kadulla kun kaikki pastelliväriset talot oikein hohkaavat auringonpaisteessa.
Mulla on tietyt biisit joita kuuntelen aina lenkillä, yleensä kaikkea sellaista mitä en kotona kuuntelisi. Kun olin töissä lehdessä, joka kuukaudessa oli stressiviikko eli lehden painoonmenoviikko, jolle mulla oli myös ihan oma soittolistansa. Ei rauhoittava vaan aika agressiivinen, sellainen poikki ja pinoon tää homma nyt. Tämän vuoden olen myös valmis laittamaan poikki ja pinoon,sanon pari päivää aiemmin ystävälle johon törmään sattumalta istuessani lähipuiston penkillä. Pitäis tässä nyt jotenkin saada tän vuoden opit kiteytettyä, sanomme lähes yhteen ääneen.
Vuoden tokavikana aamuna juoksen samaan tahtiin kun Jay Z kertoo omasta elämänkokemuksestaan:
That shit cray.
Vuosi 2019 oli hullu vuoristorata, tapahtui paljon enemmän kuin vaikka sitä edeltävänä, mutta suurimman osan tapahtumista olisin voinut skipata. Oli monta kertaa jolloin oma elämä tuntui huonolta draamasarjalta jossa tapahtui vähän liikaakin. Paljon hyvääkin vuodessa oli: opin itsestäni paljon uutta, huomasin olevani taas vahvempi ja kykeneväisempi kuin edellisenä vuonna ja sitten saman: olen edelleen hyvällä tavalla hyväuskoinen. Siitä en halua edelleenkään luopua, vaikka kyyninen aivolohkoni usein sanoo toisin.
Juostuani Jay Z:n kanssa pari kertaa puiston ympäri, hidastan vauhtia. Bom dia, toivottaa samalla penkillä joka aamu istuskeleva setä. Kävelen takaisin kotikulmilleni, auringon paistaessa edelleen vähän epätodellisen kirkkaasti ja lämpimästi. Ostan kahvin ja istun puiston penkille. Senhorita, onko tämä roskiin menevä, kysyvät puiston roskiksia tyhjentävät miehet. Eiihh, vastaan vaistomaisesti tarraten lähes täyteen pahvimukiini.
Luen Hesaria ja ajattelen uudestaan: tää vuosi oli kyllä aika cray.
Puolen tunnin kuluttua mies on takaisin kohdallani: Senhorita, voinko nyt ottaa tämän, hän kysyy katsoen tyhjää pahvimukia. Olen niin keskittynyt ajatuksiini etten heti edes tajua mistä on kyse. Vai haenko sulle toisen kahvin tähän, mies vitsailee. (Rakastan myös sitä kun mua puhutellaan senhoritana!)
Tämä vuosi opetti ainakin sen, että joskus kaikki menee niin pieleen niin sata kertaa että omasta elämästään on pakko heittää vitsiä. Välillä kaikki älyttömät juonenkäänteet itkettivät, oli myös monia tilanteita joissa oli pakko vaan nauraa kaikelle.
Vaikkapa sille miten istuin portugalilaisen vuokraisännän kodin sohvalla itkemässä sitä miten kämppis oli tuhlannut useita tuhansia euroja meidän muiden maksamia vuokria johonkin ihan muuhun kun vuokranmaksuun. Tai kun join viiniä miehen kanssa johon olin ihastunut, seurassamme miehen paras ystävä joka oli ihastunut minuun. Aloittelen tässä varmaan kolmiodraamaa, onkin ollut hetken aikaa aika tylsää ja tasaista, sanoin samana iltana ystävälle. Tai kun laskin lääkärissä vastaanottovirkailijan kanssa kuinka monta verikoetta minulla olisi varaa ottaa siitä listasta jonka lääkäri määräsi.
That shit cray.
Tai siis tämä elämä. Mutta ei voi ainakaan sanoa että on ollut vaan tylsää eikä mitään ikinä tapahdu. Koska tylsyys, se on kuitenkin vielä pahempaa kun pieni hulluus.
(Mutta 2020, ole hullu hyvällä tavalla).
6 Comments
vakkarilukijaaaa
Sun blogi ois varmaan supermegasuosittu (tai ehkä se on sitä jo nyt, en tiedä tilastojasi) jos kertoisit noista kaikista käänteistä! Kuten tuosta vuokra-hässäkästä joka kuulostaa ihan uskomattomalta. Tai tuosta verikoe-hommasta, että miltä tuntuu suomalaiseen terveydenhoitoon tottuneena laskeskella pennosia lääkärin vastaanotolla. Mutta ymmärtäähän sen ettei kaikesta pysty kertomaan kaiken maailman anonyymeille varsinkin sillon kun tilanteet on ns. “päällä” ja tuntuu liian hirveältä. Mutta ainakin sun elämässä olis ainesta! Hyvässä ja pahassa. Mä olisin ainakin ihan koukussa. Vaikka oonhan mä jo nytkin (skippaan kaikki kosmetiikka/tyyli/sisustus-aiheet ja nautin eniten monikulttuurisuus & elämä ulkomailla -postauksistasi).
saarah
Joo, ihan totta 🙂 Tiedostan tän kyllä itsekin, mutta niinkun itsekin arvelit, silloin kun joku tuollainen tilanne on päällä, ei siitä tee mieli kirjoittaa. Olisi ihana jos voisi ajatella omaa elämäänsä sellaisena draamasarjana jonka käänteet varmasti viihdyttäisivät muitakin (ja joskus tätä teenkin), mutta kun elämä menee tarpeeksi hulluksi ja mutkikkaaksi, ei niistä pysty edes kertomaan, paitsi ehkä tällai viiveellä… Tää on vähän kaksipiippuinen juttu, tiedän myös sen että lukijoita saa sitä enemmän mitä tarkemmin henkilökohtaista elämäänsä avaa, mutta ihan vaan lukijamäärien ja niihin perutuvan rahan vuoksi sitä en ala tehdä. Mutta samaan aikaan kaipailen vähän niitä tän blogin alkuaikoja jolloin kirjottelin just siitä monikulttuurisesta ulkomaaelämästä tosi avoimesti 🙂 Mitähän halusin tällä kaikella sanoa? En tiedä, ymmärrän sun kommentin siis hyvin 🙂
Lisboa é linda
Luen säännöllisesti blogiasi. Se on ehdottomasti yksi suosikeistani. Eikä vähiten siksi, että itse olin joitakin vuosia taaksepäin tilanteessa, jossa olisin saattanut päätyä asumaan Lissaboniin.. Tuli myös muutama vuosi reissattua edestakaisin Helsingin ja Lissabonin väliä, joten kaupunki on sitä myöten tuttu. Jollakin hassulla tavalla blogisi edustaa minulle siis sitä, mitä olisi voinut olla, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja menneisyydessäni. Kirjoitat ilahduttavan raikkaasti ja elämänmakuisesti (..allöttävä sana, mutta paremman puutteessa..). Kirjoituksiasi lukiessa muistan niin hyvin tuon kaupungin omaleimaisen valon ja fiiliksen.
Kiitos siis blogistasi! Toivottavasti vuosi 2020 on sinulle tosiaan hullulla tavalla hyvä. 🙂
saarah
Oi kiitos, tää oli ihana kommentti! Ymmärrän niin hyvin sun fiiliksen 🙂 Katselen joskus itsekin joidenkin paikallisten instastooreja ja ajattelen että hitto nääkin pitää sit joskus piilottaa jos täältä muuttaa pois, tulee muuten varmaan ihan liian ikävä just sitä omaleimaista valoa ja fiilistä!
Kiitos kun luet <3
Hennari
Pakko kommentoida, että minun mielestä taas ihan hyvä vaan pitää vähän rajaa siinä mitä julkaisee. Toki kaikki saa julkaista mitä haluaa, mutta itsellä menee mielenkiinto, jos blogissa avaudutaan IHAN KAIKESTA ja heti. Tuntuu liian huomionhakuiselta. Mielummin kertoo sitten viiveellä, kun asioita on jo itse käsitellyt ja niistä voi sitten kertoa sen verran, mikä hyvältä tuntuu. En oikein osannut muodostaa lauseita ajatuksistani, mutta toivottavasti saat kiinni tästä. 😀
saarah
Joo ehdottomasti samaa mieltä! Musta blogi ei, tai ainakaan mun blogi ei todellakaan ole mikään livekerronta mun elämästä, sellaiseen on ihan oikea päiväkirja 😀 Sitten kun asioita on käsitellyt ja niistä on ehkä jotain oppinut tai saanut muokattua ajatuksensa, sit on hyvä kertoa. Jos haluaa.
Ymmärrän lukijan kannalta kyllä senkin että on ärsyttävää kun bloggaaja vihjailee mut ei kerro tai tekee just sellasen “näistä en kertonut”-postauksen, mutta itse en ainakaan kirjoita asioista ennen kuin itsestä tuntuu hyvältä niitä jakaa 🙂