Elämä, kuolema ja viininviljely

Pohjois-Portugalissa, Douro-joen laaksossa
asuu kuusikymppinen viininviljelijä, nimeltään tietysti Maria. Miehet yrittävät aina tulla selittämään minulle kuinka asiat pitäisi tehdä, mutta en minä miehiltä ota neuvoja vastaan, hän sanoo ja korjaa helmin koristellun lierihattunsa asentoa.

Marian maalaistalolle johtaa niin huonokuntoinen tie pitkin jyrkkää vuorenrinnettä että on laitettava silmät kiinni välillä. (En ole onneksi kuskina). Ensin ajattelemme että voi helvetti, ei tätä tietä jaksa päivittäin ajaa. Sitten siihen kuitenkin tottuu, kuten moniin muihinkin sellaisiin asioihin jotka saavat aluksi naaman valahtamaan kalpeaksi pelosta. 

Marialla on kahden kissan ja koiran lisäksi myös kaksi aasia, jotka möykkäävät piha-aitauksessa aamuisin ennen kuin pääsevät vaeltamaan vapaasti. Aasit hän on nimennyt neulaksi (Agulha) ja lankakeräksi (Novelo). Niiden lisäksi Marialla on silmänkantamattomiin viinivlijelmää ja ihanan kekseliäs sisustusmaku. Ja yhtäkkiä Lissabonissa asuminen ja pian uudessa lockdownissa oleminen alkaa kuulostaa tyhmimmältä kesältä ikinä. 

Vietän Dourossa ihanan monipäiväisen syntymäpäivän. Birthday week, kuten entinen ystäväni aina julisti. Pitää juhlistaa kunnolla. Joka vuosi, koko viikko. 

Ajelemme pitkin poikin huikeita maisemia, vaikka tosiasiassa olenkin sen verran kyllästynyt Portugalin näkymiin etten jaksa joka näköalapaikalla enää sanoa oh my god this is amazing. Joka toiselle näköalalle innostukseni tosin vielä riittää. 

Sitten on ihana nuori viininviljelijämies ja hänen siskonsa, jolla on niin lämmin olemus että voisimme jutustella siinä niitä näitä vaikka tuntikaudet. Lopuksi istumme viininviljelijän äidin Luisan terassilla syömässä juustoja erilaisten viinien kanssa ja huokailemme: Voi Luisa, kyllästyykö tällaiseen maisemaan koskaan?

Luisa sanoo että ei, muut ovat samaa mieltä. Nyökyttelen mutta ajattelen mielessäni että kyllä se niinkin menee että jos olisi täältä kotoisin, ainakin teininä olisi ajatellut että voisiko saakeli näkyä jostain ikkunasta edes muutakin kun tätä ainaista viinipeltoa?

Syntymäpäivä-illallisella se sitten iskee. Samaan aikaan kun vietän juhlapäivää, muu perheeni on Suomessa hautaamassa mummoa enkä ole siellä. Se tuntuu niin hirveältä että itken ulkoterassilla kaksi tuntia. Loppujen lopuksi ystävä ehdottaa että meidän pitäisi tehdä mummon kunniaksi jotain. Onko meillä kynttilöitä? Ei, mutta suitsukkeita on, sanoo hippiasiohin uskova matkakumppani. 

Mummo vihaisi sitä että hänen muistolleen poltettaisiin jotain suitsuketta, kuiskaan toiselle ystävälle. Se alkaa yhtäkkiä naurattaa niin etten loppujen lopuksi osaa sanoa missä menee hysteerisen itkun ja naurun välinen raja. Sutsukkeiden polttamisen sijaan päätän mummon oppien mukaan ottaa talteen jonkun kasvin alun ja viedä sen kotiin. Mummo kun aina sanoi että pistokkaat kasveista pitää varastaa, muuten ne eivät lähde kasvamaan.

Varastan Marian pihasta pienen kaktuksen alun, jonka käärin vessapaperiin ja asetan sen auton takapenkille odottamaan Lissaboniin kotiutumista. 

Me kyllä aluksi säikähdettiin tuota tietä tänne, tunnustan Marialle viimeisenä aamuna. Bad roads bring good people, hän sanoo ja antaa minulle syntymäpäivälahjaksi pullollisen itse tekemäänsä portviiniä. Tänne pääsee myös junalla, Maria jatkaa kun jaarittelen siitä miten en ole koskaan ajanut ajokorttia ja jos nyt ajaisin, en uskaltaisi kuitenkaan ihan oikeasti ajella missään täällä. Voin tulla hakemaan asemalta.

Palaamme kaupunkiin, koska noudatan edelleen elämässä mummolta saatua oppia: kolmantena päivänä vieraat ja kala alkaa haista. 

Autossa maisemia katsellessani mietin kuinka keski-iän saapumisen kai huomaa siitä että yhtäkkiä pohtii olisiko sittenkin kivempi asua maalla kuin kaupungissa. Tai että vanhojen ihmisten viljelemät elämänviisaudet eivät enää tunnu ärsyttäviltä vaan lähinnä nerokkailta.