Ajatuksia monikulttuurisuudesta ja poskisuudelmista
Voitte ottaa tuolit tohon kadulle jos haluatte, sanoo pikkubaarin söpö tarjoilijapoika ja kaataa kaksi kukkurallista lasia viiniä, kaksi viisikymmentä kappale. Olemme juuri paenneet uudelta trendikkäältä kattoterassilta alas tänne kujille, jotka muistuttavat vielä vanhasta Lissabonista. Kannan kaksi tuoli kadulle, sitten huomaan istuvani roskiksen vieressä, no ei se mitään, olenhan erään portugalilaissanomalehden mukaan nainen, jolla on obsessio roskia kohtaan. Obsessão.
Ja sitä paitsi minua ei haittaa ollenkaan tällaiset vähän rähjäiset hole in the wall –paikat, seuralaiseni tosin urputtaa siitä miten häntä häiritsee lähes kaikki tässä kaupungissa, mutta sellaista se toisinaan on. Omaa maataan ja kaupunkiaan kun on joskus vaikea katsoa ulkopuolisen silmin. Sen minä tiedän aika hyvin.
Sulla on silmäripsi tuossa poskella, kas tässä, toivo nyt jotain, se sanoo ja koskettaa poskeani. Toivon mielessäni että Lissabon pysyisi ikuisesti tällaisena vähän rähjäisenä ja sympaattisena ja uutuudenkiiltävät kalliit kattoterassit vaan katoaisivat jonnekin. Älä sano mitä toivoit, se ei toteudu sitten.
Baarissa on ovet auki kadulle, yhtäkkiä joku alkaa spontaanisti soittaa vanhaa pianoa ja sen ääni yhdistyy vastapäisen pikkubaarin edessä hengaavien teinipoikien soittamaan brasilialaiseen räppiin. On jotenkin sellainen tähän hetkeen sopiva olo, minulla on likainen kangaskassi, kuluneet sandaalit ja boheemi kukkahame, jossa on reikä jonka olen korjannut miniatyyrisen pienellä hakaneulalla. Ei kukaan huomaa. On lämmintä vielä yölläkin, voi kävellä kotiin pyyhkien hikeä naamaltaan vielä keskiyön aikaan.
Olen lukenut hyviä kirjoja koko viikonlopun, vetelehtinyt sängyssä puolille päivin, juonut kahvia puistonpenkillä ja vaan nauttinut tästä vähän suunnittelemattomasta viikonlopusta. Tai siis sellaisia viikonloppuni yleensäkin ovat, mitä aiot tehdä tänä viikonloppuna, mulla on sellainen jokiristeily, yksi illallisjuttu ja sitten yhden kirjan julkkarit, viestittää toinen tuttu edellispäivänä. Aijaa mun suunnitelmissa oli ehkä wine times tai beach times tai molemmat, emmää yleensä enempää suunnittele, vastaan hänelle kello kaksi iltapäivällä kun haahuilen yöpaidassa kotosalla ripustamassa pyykkejä, suihkutan kaikki huonekasvit märäksi ja soitan suosikkibiisejäni olohuoneessa koska kotona ei ole ketään muuta. Seuraavana iltana päädyn juomaan monta lasillista jääkylmää roséviiniä pienen ranskalaisbaarin terassille erään italialaismiehen kanssa ja yhtäkkiä elämääni palaa hyvin pitkästä aikaa sellainen onni tätä kaikkea monikulttuurisuutta kohtaan, jota en ole kokenut ainakaan vuoteen.
Joo, usein on periaatteessa ja paperilla ihanaa hengailla eri maalaisten ihmisten kanssa koska kaikki on niin erilaista ja kulttuurieroista voi jaaritella jonkun kuusi tuntia putkeen ai te teette aina noin, me ei koskaan ja minä en edes ymmärrä korruptiota käsitteenä ja sellaista. Vaikka sitten viimeisen vuoden aikana olen lähinnä intoillut suomivieraista ja siitä miten on niin hiton helppoa ja ihana puhua omaa kieltään ja ettei tarvitse selittää mitään kulttuurisia asioita ja hitto kun kaikki suomalaiset ovat vaan niin helppoja ja rehellisiä.
I guess our masculinity is not that fragile, sanoo samainen italialainen mies minulle kun ihmettelen sitä miksi Portugalissa poskipusuja harrastavat vain miehet ja naiset keskenään, heteromiehet eivät ikinä ja sitten Italiassa taas ihan kaikki. Hmm, sanon ja ennenkun ehdin sanoa yhtään mitään viisaampaa, tajuan vaan kuinka paljon maailmankatsomustani onkaan muokannut ulkomailla asuminen.
En voisi suoraan sanottuna enää ikinä kuvitella eläväni niin homogeenisessa ystäväpiirissä mitä minulla Suomessa oli. Rakastan tietysti suomalaisia ystäviäni, kyse ei ole siitä, vaan lähinnä siitä miten erilaisten ja eri maalaisten ihmisten seurassa omia ja muiden ajatuksia on helpompi vähän tuulettaa. Eurooppa nyt kuitenkin on vaan Eurooppa. Olisipa kiinnostavaa muuttaa jonnekkin ihan toisenlaiseen paikkaan vielä, tajuan ajattelevani kävellessäni keskiyöllä kotiin. Paitsi että on niin kaunis loppukesäinen lämmin yö että en voi kuvitella ikinä asuvani missään muualla kuin Lissabonissa.
Mutta tiedänhän minä jo sen, että mielipiteetkin muuttuvat pikavauhtia. Sellaista tämä elämä taitaa olla. Ja siksi kai niin kiinnostavaa.
Kun omassa mielessä ehkä pahinta olisi jumittautua ikuisiksi samoihin ajatuksiin ja mielipiteisiin.
Tuuletus kun tekee hyvää huoneille, ihmisille ja ajatuksille.
—–
5 Comments
Vinsku
”En voisi suoraan sanottuna enää ikinä kuvitella eläväni niin homogeenisessa ystäväpiirissä mitä minulla Suomessa oli.”
Kiteytitpä hienosti sen, mitä olen itsekin yrittänyt ajatuksissani tapailla. En tiedä, ajattelitko ihan tätä, mutta itsellä tuli mieleen se, kun ulkosuomalaisena tulee usein ihmetellen muisteltua (tai kotikäynneillä kummasteltua), millaista oli kun kaikki kaverit esim. kuuntelivat samoja suomalaisia artisteja, seurasivat samoja tv-sarjoja ja lukivat samoja uutisia, blogeja, kirjoja… Ei tuolla tavalla samanlaista monokulttuuria tunnu olevan oikein missään muualla.
Enkä tarkoita sanoa, että tämä olisi edes huono juttu – on kivaa saada vaihtaa ajatuksia asioista, joista on perillä ja sitenkin voi hyvin oppia uutta. Mutta, aika harvoin tulee ravisteltua itseä samalla tavalla, kuin tilanteessa, jossa monet sellaiset asiat, mitä itse pitää itsestäänselvyytenä, ei niitä sen keskustelukumppanin mielestä ole. Ne hetket saattaa olla tosi raskaitakin, mutta niin antoisia!
Konkreettisena esimerkkinä tulee mieleen eräskin kerta, kun saksalainen tuttu ihmetteli suomalaisten (tai skandinaavien, kuten hän meidät niputti) tapaa suhtautua Suomen lippuun niin mutkattomasti. Hän luuli, että lippua itsenäisyyspäivän alla heiluttavat suomalaiset ovat kaikki jotain kiihkomielisiä fanaatikkoja – siltä se hänestä tuntuisi, jos vastaava tapahtusi Saksassa. Tästä kehkeytyi tosi rönsyilevä ja opettavainen keskustelu siitä, mitä lippu ja sitä kautta kulttuuri, ”suomalaisten tuotteiden suosiminen” ja muut vastaavat ”itsestäänselvyydet” itselle tarkoittavat ja miten ne saattavat jonkun toisen silmissä näyttää ihan käsittämättömiltä.
Kiitos vielä tästä tekstistä! 🙂
saarah
Kiitos kommentista!
Ei tuolla tavalla samanlaista monokulttuuria tunnu olevan oikein missään muualla. Just tää! Muistan kun silloin vielä kun asuin Suomessa, mulla oli amerikkalainen ystävä joka asui siellä ja se aina ihmetteli tätä. En koskaan oikein tajunnut asiaa ennenkuin poistuin Suomesta.
Ja sit just noi suomalaisen suosimisen itsestäänselvyydet! Muistan kun täällä joskus sanoin yhdelle ulkkiskaverille esim sen, että Suomessa suositellaan kuumennettavaksi kaikki muut paitsi kotimaiset marjat ettei saa salmonella vai ties mitä ja se katsoi mula tosi kysyvästi ja sitten vielä sanoi että eiks toi oo vähän rasististakin? En ollut koskaan ajatellut 😀 Nää on kyllä kiinnostavia keskusteluita ja ajatuksia!
Vierailija
Agen Judi Online terpercaya
Dominokiukiu
KlikQQ
Klikkiukiu
sula
Kiitos tästä postauksesta 🙂
saarah
<3