Yksi toukokuinen ilta
Keltaisen funikulaarin kulkeman jyrkän kadun alareunassa on pienenpieni aukio. Siihen paistaa ilta-aurinko juuri sellaisella lissabonilaisella tavalla että kauempana siintävä vaalean turkoosi kaakelitalo hohkaa epätodellisen kauniina. Sillä tavalla että vielä seitsemän vuodenkin jälkeen toisinaan huokaan: oi miten näin kaunista voikin olla.
Niin ne coolit bileet siellä taidegalleriassa, entä jos vaan ei mentäiskään, sanon juotuani vähän kylmää vinho verdeä pahvimukista. Että entä jos vaan istuttais tässä aukiolla, ei haittais yhtään.
On yksi ensimmäisistä kesäöistä jolloin ei tarvitse takkia vielä yölläkään, tosin sen ottaa vaistomaisesti aina mukaan koska alkukesän yöt ovat kuitenkin lähes aina tuulisia. Nyt auringon lämmittämä iho pysyy lämpimänä myöhään yöhön asti.
Miten sä kestät tätä kuumuttaa, miten sun iho kestää aurinkoa, kysyy sotaa paennut kaunis ukrainalaistyttö ja näen kysymyksen takaa jotenkin sen olotilan että vaikka kaikki onkin täällä aika ihanaa, voi tämä maa tuntua samaan aikaan myös tosi vieraalta ja ihan liian erilaiselta eikä saa oikein otetta siitä mitä kaikki muut täällä hehkuttavat. Puhumme hetken sekaisin aurinkorasvoista ja sodasta. Ja siitä miten kukaan ei olisi ihan hirveän yllättynyt jos aukiolla sijaitsevasa vanhasta koristeellisesta vesihanasta tulisikin veden sijaan viiniä.
Jossain vaiheessa iltaa naapurin kahdeksankymppinen mummo istuu jutustelemaan seurueemme portugalilaismiehille. Jotenkin rakastan sitä miten paikalliset nuoret miehet kommunikoivat puolituttujen mummojen kanssa täällä. Se näyttää niin ihanan lämminhenkiseltä että ajattelen entistä vahvemmin haluavani viettää vanhussvuoteni tässä maassa. Jollain aukiolla naapurinpoikien kanssa jutustellen.
Myöhemmin yöllä on mieleenpainuva, historiallinenkin hetki jolloin nostamme pahvimukimme ja juomme maljan Suomen hakemalle Nato-jäsenyydelle. Sodasta ja rauhasta on luontevaa siirtyä puhumaan myös rakkaudesta. Tiiätkö mä haluan aina vaan seksiä mutta kaikki miehet haluaa mennä mun kanssa naimisiin, kaverin kaveri, kaunis italialaisnainen sanoo. Se on ihan mälsää, haluaisin vain kepeää kivaa, en muuta.
Seuraavana aamuna herään vähän hitaalla päällä ja siinä aamupäivän kukkienkastelu-työjuttujen hoito-aukeispa jo kahvikioski-rutiinissani tajuan että kaikki on vähän pelottavankin
kepeää kivaa. Just nyt.