Vältä: suolaa ja suruja

Salaa ihan vähän rakastan yhtä tutun makuista halpaa punaviiniä.
Sitä jota ensimmäisen Lissabon-kesän pariisilainen kesäheilani ei voinut juoda.

Minä voin, juon sitä eräänä helmikuisena maanantaiyönä lentokoneessa ja syön sen seuraksi pussillisen sipsejä. Mitään friteerattua ei saisi nyt syödä, sanoo akupunktiolääkärini, mutta joskus ajattelen toista asiaa mitä hän usein sanoo:

Ei saa stressata ja pitää koittaa olla onnellinen.

Olenkin kai.

Sinä maanantaina rakastan vähän itseänikin. Olen kylmän rauhallinen ja ystävällinen kun asiakas haluaa pystymuotoiseen esitteeseen vaakamuotoisen kannen ja miljoona korjausta.

Ota bikinit, viestittää ystäväni samaan aikaan ja lasken päässäni kuinka monta Madeiralle karkaamista saan rahoitettua sillä että taitan asiakkaiden esitteitä sängyssä pyjama päällä.

Olen onnellinen lähes aina kun juon punaviiniä ja syön sipsejä,
olen sitä myös paria päivää aiemmin eräässä hämyisessä baarissa jossa puhumme siitä kuinka suurella ikähaarukalla olevia miehiä voi deittailla tässä iässä tai siinä iässä jossa kaunis ystäväni on. En ole koskaan muistanut kertoa hänelle ikääni vaikka olemmekin juoneet viiniä moneen kertaan. Sellaisia ihmissuhteet joskus ovat, puhutaan paljon tärkeämmistä asioista kuin siitä minä vuonna kukakin on syntynyt.

Kun tapasimme ekan kerran, hän kysyi miksi päädyin muuttamaan Lissaboniin ja kun olin kertonut jotain Suomen ankeista talvista ja siitä miten elämä tuntui hautaan asti jatkuvalta harmaalta putkelta, kysyn häneltä samaa tarinaa. Niin no siis mun kotimaassa oli sota. 

Tunnen itseni idiootiksi, mutta vain hetken. Juuri tällaista on elämä. Ai kas mua ahdisti räntäsade ja sun elämää hankaloitti sota mutta jotenkin me päädyttiin samaan maahan ja baareihin puhumaan portugalilaisten miesten ärsyttävistä puolista ja syömään kahdeksan euron artisokkahummusta. Oh well. 

Olen onnellinen sinä maanantaina siitä että voin ihan hetkeksi karistaa kaiken maailmantuskan harteiltani. Oot ihan liian empaattinen, sanoo toinen ystävä kun kerron potevani jatkuvaa huonoa omaatuntoa Lissabonissa tapahtuvasta gentrifikaatiosta ja asuntotilanteen järkyttävyydestä. Gentrificação, kirjotan exälleni instagramissa kun hän intoilee uudesta kalliista sisustuskaupasta joka avataan sellaiselle asuinalueelle jossa oli pari vuotta sitten vain teollisuushalleja ja epämääräistä rämeikköä.

Fun fact: deittailimme aika kauan ja sain vasta eron jälkeen tietää että mies on julmetun varakkaasta suvusta joka omistaa eräälläkin lähisaarella lähes kaiken rahaa tuottavan. Se oli jotenkin ihanaa: pidän ihmisistä jotka eivät kerro kaikkea. Pitää säilyttää salaisuuksia, sanon toiselle ystävälle.

Koko ajan enemmän ja enemmän ajattelen että kaikki elämääni tulevat ihmiset palvelevat jotain tarkoitusta. Kas hän oli elämässäni vuoden ja opin vaikka mitä, toinen taas viisitoista vuotta, joku pari kuukautta. Yleensä ne tarkoitukset tajuaa tosi pitkän ajan päästä vasta.

Sitten kun suutun kaverilleni hänen todella inhottavasti käytöksestään ja sanon suoraa että hän on anteeksipyynnön, viinipullon ja illallisen velkaa, ajattelen myös että
olkoon ja menköön, aina joskus. 

Älä stressaa, pitää olla onnellinen.

Olen unohtanut maksaa vesilaskun, postiluukussa on paksu karhukirje. Tililtä meinaa loppua rahat koska olen ollut enemmän kuitenkin pyjama päällä sängyssä nukkumassa kun siellä töitä tekemässä.

Ja just nyt ei haittaa. Vituttaa tosi moni asia niin että välillä ei veri kierrä, sitten taas on ihanaa kun voi paeta parin päivän varoitusajalla trooppiselle lähisaarelle (älä stressaa, saat lentää toisinaan koska et syö juustoakaan enää ikinä).

Koita olla onnellinen. Ei juuri muulla oo väliä.

Tai no: kissoilla ja ulkona syödyillä aamupaloilla, tietty.