Suurien päätösten äärellä
Maaliskuussa kaksituhattaseitsemäntoista se alkaa yhtäkkiä hahmottua.
Minä en tiedä mitä haluan elämälläni tehdä. En tiedä sitä ollenkaan.
Kun se on tää ikä ja kun mun yksi puolituttu kuoli ja sitten enää ei voi vaan sulkea silmiään siltä, että on yksi elämä ja se pitää käyttää niin, että sitten kun… kirjoitan, en tiedä, tuntuu niin tyhmältä puhua edes kuolemasta kun on kolmekymmentäkuusi vaikka koskaan ei voi tietää mitä käy (ja seuraavana päivänä jään melkein bussin alle).
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaisen elämän haluan, mutta silloin maaliskuussa alkaa jotenkin kirkastua vähän se, millaista elämää en ainakaan halua.
Älä tule takaisin, kirjoittaa viestiin alivuokralaiseni, se mies joka asuttaa täydellistä helsinkiläistä keskusta-asuntoani, jonka sisustuksen olen pakannut vinttikomeroon (todennäköisesti homehtumaan), mutta en jaksa edes ajatella sitä. En ole ajatellut sitä asuntoa kuukausiin, kunnes eräänä päivänä ikävöin itku kurkussa ikkunanäkymääni, keväistä aamuvaloa keittiössä, puista pöydänpintaa jolle olen kaatanut kahvit ja harrastanut alkuhuumaseksiä eräänä toukokuisena aamuyönä ja sitten niitä olohuoneen verhoja, joita usein tuijottelin maatessani viettävällä lattialla. Olin siinä asunnossa niin kamalan onnellinen ja sitten niin hirvittävän onneton, etten enää edes muista kumpaa enemmän. Koska ajan kuluminen muuttaa kaikkia muistoja, tekee niistä erilaisia, kepeämpiä ja sitten taas tummempia ja synkempiä. Ja kun silloin tunsin niin, miten tuntisin nyt, kun olen ihan erilainen ihminen kaiken tämän jälkeen.
Vai olenko oikeasti?
Sillä samalla viikolla tajuan kiintyneeni hulluna ihmiseen, joka on astunut elämääni alle puoli vuotta sitten sitten ja jonka kanssa olen puhunut läpi kaikki elämässä tärkeät asiat. Me olemme ihan eri puolelta maailmaa kotoisin ja silti meitä yhdistää niin moni asia. Haluan sanoa hänelle, että jos sä jäät, mäkin jään, mutten tietenkään voi. Kun istumme avonaisten ovien äärellä kahdelta yöllä eräässä baarissa ja tajuan kuinka tärkeä hän onkaan minulle, pelästyn samalla sitä tunnetta vähän. Älä nyt tee päätöksiä perustuen vain tällaisiin yksittäisiin hetkiin ja tunnetiloihin, vaikka toki tiedän että niinhän ne päätökset yleensä syntyvät. Enemmän tunteella kuin järjellä.
Onneksi. (Kai).
Vaikka toisaalta tähänastisessa elämässäni olen itse asiassa ollut aina aika järkevä, ehkä sellainen turhankin järkevä riskinottajan vastakohta. No tietysti otin ison riskin muuttaessani lähes vieraaseen maahan kolmentuhannen kilometrin päähän juuri siinä iässä jolloin uraa rakennellaan. Ei se ollut mikään viisain päätös, vaikka maisteritutkinto kuulostaakin kai ylevältä saavutukselta.
Ja silti kaipaan usein sitä olotilaa kun kävelee toimiston käytävillä korkokengät jalassa ja sanoo että joo emmää nyt ehdi, voin hoitaa ton huomenna ja sitetn toimituspäällikkö sanoo että luotan suhun, sulla on aina langat käsissä ja huomaa että olet ollut mainosalalla töissä kun et koskaan ikinä hermostu mistään. Ja kun on sellaisia hetkiä, jolloin tajuaa että rakastaa omaa työtään tosi paljon,
mutta kun liian pitkään ei ollut mitään muuta elämän sisältöä kuin työ ja viininollaus lauantaisin. Silloin oli päästävä hetkeksi pois.
Ja nyt en kykene edes ajattelemaan sitä, miten voisin luopua tutuista rakkaista kotikulmista, pastellikaduista ja siitä valosta, joka muutti elämäni suunnan.
Valo, joka muutti elämäni suunnan, kirjoitan sen uudelleen siksi, että se kuulostaa kirjan nimeltä, tosin sellaiselta kirjalta missä joku saa lapsen ja nimeää sen valoksi ja minä olen juuri täällä ollessani tajunnut, että kun en ole koskaan halunnut lapsia tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minun kannata sellaisia ikinä saadakaan. Kun voi tehdä muitakin valintoja (ja kun yhdeksänkymppinen mummoni kysyy että ymmärränkö edes kuinka hienoa on se, että oikeasti voi ja saa valita ihan itse). Ymmärränhän minä sen, mutta en aina muista kuinka paljon maailma on muuttunut niinkin lyhyessä ajassa että meidän pitkäikäisessä suvussa sen todellakin huomaa.
Tiedän, että elämä jota täällä elelen, ei ole sellaista todellista elämää. Kyllähän minä teen töitä juuri vuokran verran kuussa, joskus enemmänkin, mutta millä minä sitten ihan oikeasti eläisin? Ja samaan aikaan mietin sitäkin, että minulla on tosi paljon osaamista eri osa-alueilla ja olen hyvä tekemään töitä, siksi kai olen edes jonkinlaisen uran saanut kasattua itselleni, miksen vaan usko itseeni enemmän?
En uskalla oikein edes sanoa ääneen sitä, etten uskalla jäädä tänne enkä uskalla palata Suomeenkaan, koska pelkään tekeväni ihan kamalan suuren virheen, teen sitten kumman tahansa.
Haluan vain kirjoittaa, istua jossain ja kirjoittaa ja unohtaa senkin, että kuvittelin joskus haluavani olla graafinen suunnittelija ja sitten tulin sellaiseksi. Kun oikeastaan olen aina vaan tykännyt eniten kirjoittaa, koska tuntuu että pään sisällä on aina niin paljon tarinoita että niiden jakamatta jättäminen tuntuisi jotenkin tyhmältä.
Ja sitten muistan senkin, että heti kun pitää kirjoittaa jotain sellaista mikä on tilattu ja minkä pitää olla tietynlainen, menen ihan lukkoon enkä saa aikaan mitään. Ja sen, että kyllästyn asioihin ja unelmiinikin aina tosi nopeasti kun ne realisoituvat.
Silloin maaliskuussa kaksituhattaseitsemäntoista en tiedä mitä elämälläni tekisin. Heinäkuussa kaksituhattaseitsemäntoista tiedän jo enemmän, mutta ajatukseni ovat edelleen aivan yhtä sekaisin.
Voi elämä.
—-
Not sure what to do with my life (but I´m loving the view).
Suoria hiuksia ja luomuhuulia
25 Comments
paulahelena
Kirjota kirja <3
Saranda
Kannatan!
mystery
Sun tekstit on ollut ihan mielettömän hyviä viime aikoina. Näitä on niin ihanaa lukea. Kiitos <3
Pin
Upea kirjoitus. Aistin tuskan päätösten äärellä, suuntaan tai toiseen, elämä muuttuu. Nämä taitavat olla niitä asioita, joissa ulkopuolisen neuvoilla ei ole sijaa. Jännityksellä jään odottamaan mihin tiesi vie.
NannaUSA
Voi sitä päätösten tuskaa!! Mietinkin yksi päivä, että tätä sinä varmaan nyt teet ja ajattelin, että voi kauheaa. Että kuinka. Että miten. Puolia kun on sinne ja tänne päin.
Ihanaa, kun kirjoitit meille noin rehellisen ja kauniin kirjoituksen. Kuvastaa hyvin tätä tien risteystä, jossa seisot. Ja hienoa, että pikkasen alkaa kirkastua.
Täällä ruudun toisella puolella on joukko ihmisiä jotka todella mielenkiinnolla odottaa että mitä ja missä!!
Selkeyttä toivoen,
Nanna Santa Monicasta
iik
iso <3 sinne päätöksiesi keskelle! Jännää törmätä edes tällä lailla netin kautta sieluun, joka on myös graafinen suunnittelija, mutta kuitenkin aina halunnut kirjoittaa. Ehkä mäkin jonain päivänä uskaltaudun ja alan kirjoittaa vakavammin.
Sun blogia on muuten aivan ihana lukea, toivottavasti sun henkistä matkaa saa seurata jatkossakin. Jos kirjoittaisit kirjan, niin varmasti muuten lukisin! 🙂
Anna Vihervaarasta
Tiedän, että elämä jota täällä elelen, ei ole sellaista todellista elämää.
Darling, juuri tuo elämä on sitä todellista elämää. <3
PS. Kutsu mut sitten kirjanjulkkareihin!
sula
Jäädä tai lähteä, molemmat voi olla hyvä vaihtoehto 🙂
marjapilami
Voi, niin jännää! En malta odottaa loppuratkaisua! 😀 <3
ebbs
Jos on pari vaihtoehtoa, nii sen sijaan et miettii kumpi on oikee ja kumpi väärä, voisko olla et ne molemmat on yhtä hyvii ratkasuja?
Oon ite myös hieman tuollainen “tunnesekoilija” et mietin liikaa ja pyörittelen asioita hulluuteen asti, mut sillon auttaa, kun hiljentää sen puolen ja tekee hetkellisesti kaikki ratkaisut järkipuolella.
Pax
Ihana miten kauniisti sanoitat sekamelskaa, joka on niin erilainen ja silti niin samanlainen kuin mitä omassa päässäni käyn.
P
Tämä kirjoitus toi kyyneleet silmiin. Tilanteeni on erilainen, mutta ihan kuin olisit silti kuvaillut juuri sitä. Kaikki on oikeasti todella hyvin, mutta kuitenkin on joku itsensä hakeminen ja kyseenalaistaminen käynnissä.
kakkukahvit
Samaistun. Lujaa. Mut luotan siihen, että kaikki kyllä järjestyy lopulta. Sitä odotellessa otan pieniä askelia siihen suuntaan, mihin haluan mennä. Kuten joku tuolla ylempänä viisaasti sanoikin, niin nämä ovat sellaisia asioita, jotka pitää painia itsekseen. Tsemppiä painiin ja onnea valmistumisen johdosta!
LindaL
Voi mikä teksti ❤ Juuri kuin omasta päästäni – ainoa että alani on eri. Olen nyt 3 vuotta elänyt kuvaamaasi elämää ja juuri sen äärellä että pitäisikö palata vai jäädä. Olen palannut hetkeksi mutta en kuitenkaan – tarpeeksi jotta muistan kaikki ihanat asiat jotka Suomessa vetävät puoleensa, mutta silti osa minusta haluaa jatkaa, vaikka tiedän että se ei ole helppoa. Osa taas haluaa todella paljon jäädä.
Tsemppiä elämääsi, tekstisi auttavat meitä muitakin .
Niinpäniin
Osui ja upposi. Kiitos.
Juuri nyt pohdin aivan samaa. Olen 25 ja asunut toisessa maassa viimeiset 5 vuotta. Nyt kuitenkin valmistuin sieltä ja pitäisi tietää mihin mennä. Koko suku (ja raha) painostaa palaamaan Suomeen. Jotenkin en halua lähteä sieltä, enkä tulla tänne, mutten tiedä haluankohan jäädä sinnekään. Ja sitten pelottaisi muuttaa vielä kolmanteen maahan, koska mitäköhän sitä sitten siellä. Ja sen jälkeen. On se pelottavaa ja jotenkin vaikeaa kaikki summana.
Kiitos vielä.
sailatuulia
Olipa huikea kirjoitus! Niin hyvä, kaunis ja samaistuttava. Tsemppiä, rauhaa, rakkautta ja aurinkoa! Ja kirjoita lisää ❤
Vierailija
Hei!
sun tekstit on tosi ihania: aitoja ja elämäntäyteisiä. Ja sun elämä kuulostaa ainakin sun juttujen perusteella ihanalle elämälle <3
Ilana
Vielä puoli vuotta sitten ahdistuin suunnattomasti ajatuksesta Suomeen paluusta. Kevään lopullakaan se ei vielä houkutellut, mutta olin jo hyväksynyt sen tosiasian, että muutto Irlannista saattaisi olla pakon sanelemana edessä (koska työkuviot). Kesäkuussa sitten tapahtui monta pikkuasiaa peräjälkeen, ja teimme miehen kanssa päätöksen paluumuutosta noin minuutissa, kun vuokralaisemme Helsingissä ilmoittivat ostaneensa asunnon. Se päätös tuntui koko ajan oikealta, vaikka sen taustalla olikin oikeastaan enemmän järki- kuin tunnesyitä – ja uskon, että hyvin harvoja päätöksiä kannattaa tai on edes mahdollista tehdä pelkästään järkeä kuunnellen. Ja no, me molemmat kuvailtiin päätöstä niin, että tuntui siltä, että universumi yritti kertoa meille jotain 😀
Mä sanoisin siis, että varmasti osaat valita oikein. Luota itseesi. Ja ihan yhtä paljon tuo sun elämä siellä on todellista kuin missä tahansa muualla!
Jahkailija
Ihanaa, että kirjoitit tämän tekstin! Itse kamppailen hieman toisen tyyppisen ison päätöksen kanssa, joten tuntuu lohdulliselta kuulla, että muillekin valintojen tekeminen voi olla vaikeaa. Pelottaa tehdä päätöksiä, mutta silti pelottaa kaikista eniten se, ettei oikein päätäkään mitään.
Mummosi on oikeassa siinä, että nykyajan valinnan mahdollisuudet on mahtava juttu. Kuitenkin kääntöpuolena siinä on se mahdollisuus loputtomaan vatvomiseen ennen ja jälkeen valinnan tekemistä. Varsinkin sinun kaltaisilla ihmisillä, joilla on valmiuksia ja taitoja tehdä monenlaisia asioita. Vaihtoehdot sen kun vain lisääntyvät! Minä olenkin joskus ajatellut, että vuosikymmeniä sitten on tämän suhteen päästy helpommalla, kun on vähistä vaihtoehdoista valittu se elämänsuunta. Vähän niin kuin ravintolassa: Jos listalla on pari hyvän kuuloista annosta, on melko helppo olla tyytyväinen siihen, mitä saa. Jos taas joutuu valitsemaan kymmenestä hyvältä kuulostavasta ruoasta, on kamalan vaikea päättää ja sitten syödessä miettii, että olisi kuitenkin pitänyt ottaa se toinen annos. (Tai sitten olen ainut, jolle käy näin:) )
Voimia sinulle päätösten tekoon ja mielenrauhaa elää tehtyjen valintojen kanssa!
saarah
Kiitos yhteisesti kaikille näistä kommenteista, ihana että teksti kosketti näin monia!
Ja hitto että elämässä onkin kaksi vaikeaa asiaa: tehdä päätöksiä ja sitten elää niiden päätösten kanssa. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että ihminen pohjimmiltaan tietää mitä pitää tehdä. Kunhan kuuntelee sydäntään ja päätään, sillai sopivassa suhteessa.
Ja se kirja, LUPAAN kirjoittaa sellaisen. Vielä joskus 🙂
Susulainen
Ihana kirjoitus. Descartesin Rene oli muuten fiksu mies.. tsekkaapa huviksesi Descartes square kun pähkäilet päätöksiä 😉 Ja sama heppu on myös joskus todennut, että kun kerran teet päätöksen, pysy siinä äläkä katso taakse. P.s 4kk Portugalissa takana ja kolmen viikon päästä Suomeen.. mä kyllä jäisin pidemmäksi – ellen kokonaan 😉
Marrito
Riisiä pukkaa täälläkin! Mutta kyllä se vastaus sieltä sitten putkahtaa 🙂
Evelinka
Sydän!
Mitä se sitten on se oikea elämä? Onko se sitä, että mennään joka aamu metroon ja toimistoon ja säästetään rahaa, vai sitä että haistaa merituulen ja istuu kahteen saakka baarin ikkunalla puhuen ihmisen kanssa, joka on kotoisin toiselta puolelta maailmaa, ja jota ei olisi ikinä tavannut jos ei olisi jättänyt sitä toimistoa? Vai voiko se olla yhdistelmä näitä molempia, että tekee jotain saadakseen tehdä jotain?
Joskus ei oikeasti voi tietää kumpi on parempi päätös. jäädä vai lähteä. Voi olla että kumpikin on omalla tavallaan oikea ratkaisu, ja toisen päätöksen lopputulosta ei saa koskaan tietää.
Tässä vielä biisi johon olen ihastunut viime aikoina:
https://www.youtube.com/watch?v=t3PRfhUMZlE
Liityn kirjan odottajien joukkoon.
Karita
Ihana teksti. Virtaa niin luontevasti.
Helmi K
Miten mahtava ja mahtavan kaunis teksti. Ja miten mahtava mummo. Ja ihmeellinen, vaativa, hankala, hyvä elämä. Sun omissa käsissä.