Nyt riitti, hiljentymisriitti

Olin juuri kolme vuorokautta puhumatta. Puhumatta sanaakaan. 

Okei, kerran yritin sanoa Olá ja kerran kisskiss, mutta yritykseksi jäi. Ääni vain katosi. 

Minulle tuli paketti kotiovelle, mutten voinut avata ovea, koska en pystynyt puhumaan. En voinut soittaa lentoyhtiön helplinelle, koska ei ollut ääntä. En voinut tervehtiä naapurin mummoa, koska kurkusta kuului vaan pihinää. Kun ääntä oli vielä vähän ja yritin tilata kahvia, kahvilan täti sanoi Oh my kuullessaan sen. 

Sain kahvin, mutta sitten luin että kofeiini pahentaa vaan tätä tilaa. 

Söin hullun paljon hunajaa ja inkivääriä ja kaikkia mahdollisia vitamiineja. Mikään ei auttanut. Kävin apteekissa ja sain sokeripastilleja, mitään muuta tähän vaivaan ei kuulemma ole. 

Sitten menin lähipuistoon lukemaan kirjaa ja välttelin katsekontaktia ihmisten kanssa, ettei kukaan vaan yrittäisi puhua minulle. Googlettelin helpotusta tähän vaivaan ja löysin lähinnä tällaisia ohjeita: hengittele kylmää ulkoilmaa, se auttaa. Teki mieli työntää pää pakastimeen. 

Mitä tämä hiljentymisriitti opetti minulle? 

Ei helvetti soikoon mitään. Olin aivan hajoamispisteessä. Ulkona oli helle, olisin voinut tehdä mitä vain, mutta istuin sohvalla ja tuijotin seinää. Ilman ääntä kun ei oikein voi tehdä mitään. Ei yhtään mitään. 

Viimeiset kolmisen kuukautta elämässäni on ollut vähän kaikenlaista. Paljon hyviä hetkiä, mutta aika paljon (tätä tapausta suurempaa) surua ja murhettakin. Ensi viikolla pakkaan taas omaisuuteni ja muutan. Juuri nyt tuntuu siltä, että tämä yksi pieni kolmen kuukauden aikakausi saisi jäädä unholaan. Kohti uutta ja muut kliseet. 

Loppukesä, ole sinä hyvä kesä. Minä sitä vastoin lupaan arvostaa ääntäni tästä lähin aivan koko ajan. 

—-

Spent 3 days without my voice. Almost lost my mind aswell.