Mistä kaikesta voi olla 100% varma?

Miten meni,
se kysyy ja katsoo minua kahvikupillisensa ylitse. Vaiko ohitse.

En aina muista miten suomea muotoillaan.
Kahden mieheni kanssa, oli joku kirjoittanut facebookissa olevaan arvontaan vastaukseksi siitä miten hän lahjakortin oikeuttaman hotelliyön käyttäisi. Oho, ollaanpa Suomessa jo edistyksellisiä näissä polyamoriajutuissakin, ajattelen ensin. Sitten vasta tajuan kirjoittajan tarkoittaman merkityksen.

Kahden
Kaksin

Viimeisenä Suomipäivänä ravaan räntäsateessa pitkin kaupunkia ostelemassa kaikenlaista tärkeää. Hirveän riskialtista, sanoo ystävä jolle tunnustan että pelottaa helvetin paljon se että Suomiaarteita sisältävä matkalaukkuni katoaa koska minulla hetkessä elävällä muka-aikuisella ei ole edes matkavakuutusta.

Lentokoneessa nukahdan viidesti, juon kylmää kahvia (oma vikani) ja mietin ystävääni joka huomautti minulle kerran siitä kuinka kanssani samoissa tiloissa elely oli muuten ihan kivaa, mutta jätin joka paikkaan puoliksi juotuja lasillisia ja mukillisia.

Niin millaista oli, toinen ystävä kysyy. No sellaista, emmää tiedä. 

Kuulin että mun vanha vuokra-asunto on myyty eli en ikinä tule enää asumaan siellä eikä se sitten tuntunutkaan yhtään miltään. Jotenkin moni asia ei ole viime aikoina tuntunut miltään. Onpa sameaa, sanoo lapsi katsellessaan junan ikkunasta harmaata Pasilaa.

On ollut vähän sameaa. Suomessa tajuan aina eläväni siellä sellaisessa hyvien ihmisten ringissä, josta minun pitäisi muistaa olla hirveän kiitollinen (ja olenkin!)

On ympäri Helsinkiä olevia paikkoja jonne olen aina tervetullut, ei tarvitse muotoilla lauseita ensin päässään, kaikki on vaan luontevaa. Paitsi toisinaan se suomen puhuminen kun puhun silmätarkastuksesta (siis näöntarkastus?), sellaisesta huulipunasta joka on matan vastakohta (ai siis kiiltävääkö tarkoitat?) ja tuijotan aina pankkikorttimaksulaitetta liian kauan kun en tajua miten nopeita monet asiat Suomessa ovatkaan.

Tulen takaisin sitten vasta kun olen sataprosenttisen varma, sanon eräänä iltana. Ei se tietenkään pidä paikkaansa. En ole koskaan ikinä ollut elämässäni mistään 100% varma.

Viimeisenä yönä en saa ollenkaan unta tietenkään. Kello kolme yöllä googletan hetken mielijohteesta ihmistä johon olin rakastunut suunnilleen juuri yksitoista vuotta sitten. Hän näyttää ihan vieraalta, samoin kun Helsingin kadut ja uusien metrolinjojen pysäkkien nimet.

Haluaisin toisinaan hirveästi takaisin kaikkeen siihen muttei sitä elämää jota ennen siinä kaupungissa elin ole siellä enää.
Kevättä 2006. Sitä tunnetta, niitä ihmisiä ja piirejä ja sitä intoa ja tunnetta kun ajattelin etten ikinä muuttaisi Helsingistä mihinkään.

Joskus kaduttaa.

Mutta kun kone hoippuu turbulenssissa jossain Amsterdamin yllä, ajattelen ensimmäisenä: tulipahan elettyä erilaisia kausia. 

Ja että toivottavasti mun kauraleipiä täynnä oleva matkalaukku ei tipu kyydistä.

(Tai etten minä).