Miltä tuntuu elää vieraalla kielellä?
Ennen kuin muutin Lissaboniin,
mietin joskus sitä, millaista olisikaan elää elämäänsä englanniksi tai ehkäpä portugaliksi. (Silloin kai vielä kuvittelin, että reilussa vuodessa oppisin tuon kielen sujuvasti).
Puhun Suomea nykyisessä elämässäni ehkä kerran viikossa, yleensä Skypessä. Tunnen Lissabonista kaksi suomalaista, heitä tapaan yhteensä yleensä pari kertaa kuussa. Suomen puhuminen on siten todella vähäistä. Kirjoitan sitä onneksi kuitenkin joka päivä.
Kuvittelin joskus olevani ns. hyvä kielissä. Englanti tarttui helposti, mutta lukion ranskantunneilla tajusin, ettei kyse ollutkaan kielipäästä, vaan omasta kiinnostuksesta. Ranskan kanssa homma kaatui lähinnä motivaation puutteeseen. (Tai ihan vaan teiniangstiin. Oli kivempi istua luokan takaosassa ja piirtää, kun opetella ranskan käsittämätöntä kielioppia). Englantia rakastin alusta asti ja sen oppimista auttoivat tietty musiikki, leffat ja sarjat. Muistan miten käänsin sana sanalta suosikkibiisieni lyriikoita, joten ei mikään ihme, että kieli upposi päähän helposti.
Kuitenkaan englannin sujuva puhuminen vaati ensimmäisen natiivipuhuja-ystävän, joka kutsui joskus kanssaan kahville ja siinä oli sitten tuntikaupalla puhuttava kaikki asiansa englanniksi. Viimeinen niitti oli tietysti ulkomaille muutto. Silloin kun on vaan pakko puhua.
Ja mieluustihan minä englantia puhunkin.
Koen saavuttaneeni nyt sen pisteen, jossa pystyn olemaan täsmälleen sama ihminen sekä omalla että vieraalla kielellä. Puhun tässä nyt englannista, portugaliksi olen sellaisella nelivuotiaan tasolla, johon auttaa vaan erän komea baarimikko, joka toteaa: jos et tilaa juomiasi portugaliksi, myyn sulle turistihinnoilla. Hah, juuri tätä tarvisin useamminkin.
Nykyisin myös ajattelen englanniksi, sekä näen toisinaan uniakin. Se kai kertoo kielen uppoutuneen tajuntaani kunnolla. Yhä useammin on myös tilanteita, joissa en muista jotain sanaa ensimmäisenä suomeksi.
Vietin hiljattain iltaa kahden amerikkalaisen, yhden englantilaisen ja yhden australialaisen kanssa. Keskivaiheilla kiivasta keskustelua tajusin, että neljän natiivipuhujan rinnalla puhuin aivan yhtä paljon kuin muutkin, vaikka kyseessä ei ole oma äidinkieleni. Vaikka koen pystyväni olemaan sama henkilö molemmilla kielillä, olen huomannut olevani englanniksi kuitenkin hieman äänekkäämpi. Sanon myös useammin I love that tai I hate it, kun suomeksi ne tunteet olisivat vähän laimeampia. Esimerkiksi uutta kivaa kahvilaa en omalla kielelläni kertoisi RAKASTAVANI. Englanniksi on myös helpompi heittää I miss juut ja muut tunteet. Kai olen sitten suomeksi tunteettomampi.
Ja tämä on se asia, joka alkaa omasta kielestä ensimmäisenä unohtua: taivuttaminen. Tunteeton, tunteettomampi, tunteettomin…
(Jeesus sentään, ihmettelen edelleen amerikkalaista ystävääni, joka oppi puhumaan suomea).
Kirjoja luen edelleen mieluiten suomeksi, vaikka ymmärtäisinkin englanniksi ne myös. Omalla kielellä lukiessaan nauttii jokaisesta hyvin muodostetusta lauseesta ihan erilailla kun vieraalla kielellä.
Vaikka vieraalla kielellä tuleekin toimeen mutkattomasti, on silti yksi parhaita expat-elämän hetkiä ollut se, kun amerikkalainen ystäväni kehui instatilini näppäriä kuvatekstejä. Sä osaat olla englanniksi niin hauska!
Sen kohteliaisuuden muistan ikuisesti.
—-
When I moved abroad, I often wondered if I`m able to be the same person in English that I´m in Finnish. Right now I fell like I´ve reached that point.
Audinainen
17 Comments
miija
Vieraalla kielellä ajatteleminen tulee itseasiassa yllättävän nopeasti, jos sitä puhuu koko ajan! Muistan kun olin pari kesää sitten kielikurssilla ohjaajana ja puhuin sen 3 viikkoa lähes koko ajan englantia (joillekin suomalaisille oppilaille ja ohjaajille myös suomea välillä) ja kirjoitin siskolleni kurssin loppuvaiheessa kaikki viestit englanniksi. Koska olin elänyt ne hetket ns.englanniksi, niin tuntui kaikkein luontevimmalta myös kirjoittaa niistä hetkistä englanniksi.
Vaikka puhunkin suht sujuvaa englantia, niin huomaan monesti sanavarastoni olevan vähän suppea. Olisi mukava käyttää sanoista monia eri synonyymeja ja kertoa asioista paljon eläväisemmin. Suomeksi olen aika nokkela kielenkäyttäjä ja tykkään heittää kaikenlaisia sanaleikkejä. Englantini ei ole valitettavasti niin vahva, että samanlaiseen sanailuun sillä kielellä pystyisin ja siksi monesti koenkin, että en ole yhtä hauska ja fiksu englanniksi. Sen vuoksi voinkin kuvitella kuinka hyvältä tuntui toi sun ystävän kohteliaisuus siitä, että osaat olla niin hauska englanniksi. Se on ehkä se oma tavoite, että joku voisi todeta musta samaa. 🙂
saarah
Toi on muuten niin totta, että ne hetket jotka on elänyt englanniksi, on helpompi selostaakin sit sillä kielellä!
Mä oon ainakin huomannut tosi suuren sanavaraston karttumisen juurikin hengatessnai natiivipuhujien kanssa. Sieltä tarttuu myös kaikki oleelliset sanonnat niin hyvin 🙂
Vierailija
Suomeksi monet tunnesanat ovat minusta vahvempia kuin englanniksi.
Joskus mietin miten helppoa englantia äidinkielenään puhuvilla on matkustaa tai muuttaa ulkomaille asumaan, kun “kaikki” yrittävät puhua heidän äidinkieltään eikä heidän tarvitse koskaan asettua kielipuolen asemaan vaan muut yrittävät selittää asioita hyvin tai huonosti heidän äidinkielellään! Tietenkään kaikki eivät puhua englantia, mutta pointti varmaan tuli selväksi. 🙂
Minusta tuon baarimikon heitto on oikein fiksu, koska kyllä minusta sinun pitääkin opetella asioimaan heidän kielellään, kun kerran siellä asut ja hienoa, että siihen kannustetaan! Monesti Suomesa saattaa olla niin, että työpaikalla pyritään puhumaan englantia, jos on yksikin, joka ei osaa suomea eikä tämän sitten edes tarvitse opetella suomea. Ongelmia tulee sitten, jos on lapsia, jotka koulussa oppivat suomen kielen eikä vanhempi enää ymmärrä kaikkea mitä lapset puhuvat. 😉
saarah
Todellakin, tollasta baarimikon asennetta kaipaisin enemmänkin, koska täällä ihmiset puhuu niin hyvää enkkua et yleensä aina mulle vastataan englanniks jos yritän puhua portugalia. Sinänsä se on tosi ärsyttävää, mut ymmärrän et ne haluaa varmasti olla vaan ystävällisiä ja treenata omaa englantiaan.
Oon miettiny kans tota englantia äidinkielenään puhuvien asemaa. Mut sit taas missään reissussa ne ei voi juoruta ilman et ihmiset tajuis mitä ne puhuu. Suomeks kuitenkin aika usein voi 😀 😀
Smookiekins
Olen huomannut myös tuon “äänekkyyden” omassa englannin kielen käytössäni. Osaan myös paljon helpommin ilmaista sellaisia “kiellettyjä” tunteita, joita muuten suomeksi piilottelisin pitkään. Esimerkiksi englantia puhuvan henkilön kanssa deittailu oli paljon helpompaa, sillä jos mieltäni painoi jokin asia, sain sen sanottua melko mutkattomasti. Mietin monesti, että tätäkään en olisi kyllä suomeksi uskaltanut sanoa. Suomi on kuitenkin tunnekieli ja englantia puhuessa osaan jotenkin irrottautua eri tavalla itsestäni, vaikka koenkin silti olevani aivan oma itseni. Monet ulkomaalaiset ystäväni ovat myös sanoneet minulle monesti, että kuulostan erilaiselta suomeksi ja englanniksi. Olemukseni on eri.
saarah
Suomi on kuitenkin tunnekieli ja englantia puhuessa osaan jotenkin irrottautua eri tavalla itsestäni
Joo, niin hyvin ilmaistu. Oon todellakin samaa mieltä! Enkuks on jotenkin paljon helpompi ilmaista kielletyjä tai vahvoja tunteita.
rakastan_rakastan
“Sanon myös useammin I love that tai I hate it, kun suomeksi ne tunteet olisivat vähän laimeampia.”
Minusta taas asia on jopa päinvastoin. Englanti on niin ylisanoilla kyllästettyä, että ylisanojen merkitys on murto-osa suomen vastaavista. Englanniksi pitää välillä puhua asioiden rakastamisesta tai vihaamisesta, käydä siis vallan ääripäissä, että vahvat tunteet käyvät ilmi, eikä vaikuttaisi lattealta.
Jos kehun vaikka ystäväni asua suomeksi, oikealla äänenpainolla lausuttu “tosi kiva!” on aito kohteliaisuus. Muistan, kun kerran kehuin vilpittömästi (englantia puhuvan) ystäväni kokeilemaa mekkoa “very nice!” enkä sanonut sitä edes latteasti, ja hän vastasi vähän pettyneenä “you think it’s just nice?”.
Ja jos samalla vaate-esimerkillä jatketaan, niin esimerkiksi blogien kommenteissa tai instassa näkee suomeksi paljon “ihana asu” -kommentteja ja englanniksi kommenttikentät täyttyvät “I love your outfit” -huudahduksista ja itse tulkitsen niiden olevan aika saman arvoisia. Jos suomeksi kommentoisi, että vallan rakastaa jonkun asua, niin englanniksi sen asun eteen olisi varmaankin valmis kuolemaan tai matkaamaan kuuhun ja takaisin, että asia saisi saman arvolatauksen.
saarah
Hahaaaa, toikin on tuttua. Multa yks amerikkalainen puolituttu kysyi just hetki sitten et innostunko mä KOSKAAN MISTÄÄN ihan tosi paljon 😀 😀 Omasta mielestäni oon liikaakin et I love this and that, mut pitäs olla ehkä vielä enemmän et THE MOST AMAZING THING EVER 😀
AaHoo
Mulle tuli just samanlaista kommenttia, vaikka mielestäni olin ihan iloinen ja innostunut 😀
MUTTA, missä menee se raja, että paljonko pitää muuttaa omaa käyttäytymistä asuinmaan kulttuuriin sopivaksi, jotta tulisi ymmärretyksi täysin oikein VAI käyttäytyä “suht omana itsenään”? Kun itselle tyyliin “most amazing ever!” puhe tuntuu vähän teeskentelylle ja haluisin kuitenkin olla oma itseni, mutta en halua tulla väärinymmärretyksi.
Nyt vertaistukea muilta expateilta!!!
Terhi / Muru Mou
Niin tuttuja ajatuksia! Ja sanojen taivutukset tosiaankin unohtuu ensimmäisenä. Blogin kirjoittaminen (ja blogien lukeminen) on auttanut minua paljon siinä, että suomen kielen sanat pysyy paremmin muistissa – vaikkakin joudun turvautumaan usein Googleen etenkin sanojen taivuttamisen kanssa.
Mä luen vain suomeksi kirjoitettuja kirjoja suomeksi, muut mieluummin englanniksi. Joskus kun suomennokset vaan ovat aika tönkköjä.
saarah
Hahaaa, mäkin google-taivuttelen sanoja usein 😀 Kamala miten nopeasti ne alkaa unohtumaan. Mut onhan se ihan ymmärrettvää kun siellä päässä on nyt niin paljon enemmän englantia, et suomisanat alkaa tipahdella pois 🙂
Expatti
Vielä Suomesta tunnekielenä…. on olemassa paljon kiinnostavaa tutkimustietoa kaksi/monikielisyydestä, ja siitä miten yleensä ihmisillä on suurin tunneside siihen kieleen minkä oppii ensin. Esim kun Amerikassa asuville Latinoille näytettiin mainoksia espanjaksi ja englanniksi, mainonta oli tehokkaampaa espanjaksi koska se puri tunteisiin paremmin. Itselläni oon huomannut että esim kaikki kirosanat (ja muut “pahat sanat” mistä vanhemmat on varmaan joskus näpäyttäneet että ei saa sanoa) vieläkin särähtää jotenkin “pahoina” enkä mielelläni sano niitä ääneen. Ala-asteelta eteenpäin puhuin pääasiallisesti ruotsia mistä tulikin vahvempi kieleni, mutta jo silloin huomasin että sanoilla oli eri tunnelataus suomeksi ja ruotsiksi. Viimeiset 10+ vuotta/koko aikusikäni olen asunut/elänyt Englannissa/englanniksi, ja on hauskaa huomata kuinka eri kielet toimii mun päässä. Esim en ole koskaan deittallut ketään suomeksi saati sitten ollut suhteessa suomalaisen kanssa, ja ajatuskin siitä että sanoisin jollekin että “rakastan sinua” on ihan mahdoton – se tuntuisi ihan järkyttävän suurelta ja paatokselliselta tunteenpurkaukselta! Mutta ihan vilpittömästi voin sanoa “I love you” (ihan ihmiselle, oikeesti ja tarkoituksella eikä vaan baaria/asua ihastellessa haha…).
Ja monikielisyys muuten tutkitusti lisää empatiaa ja avarakatseisuutta myös. Voin hyvin ymmärtää että jos/kun monikielinen ihminen ilman ristiriitaa ymmärtää että samat asiat voi selittää eri kielillä vähän eri lailla vaikka tarkoittaakin ihan samaa asiaa (esim. mun englantilaisen kavereiden lempparit knowledge machine/tietokone ja distance tube/kaukoputki), niin se auttaa ymmärtämään ihmistenkin välisiä eroja 🙂
Vierailija
Ihana kommentti!
Kasvatan kaksikielistä lasta ulkosuomalaisena, joten osui johonkin ytimeen.
Musta on ihanaa, kun mun parivuotiaani ottaa sen itsestäänselvyytenä, että yhdellä asialla on monta nimeä. Normaalisti lapsi kuulee suomea, norjaa ja englantia kotona ja päiväkodissa. Mutta joululomalla tädin eteläamerikkalainen poikaystävä puhui huvikseen lapselle myös espanjaa. Se ei lasta hämmentänyt pätkääkään vaan hän toisteli sanoja perässä ja nimesi niitä myös muilla ostamillaan kielillä. Lasta ei haittaa, vaikka häntä ei ymmärrettäisi tai hän ei ymmärtäisi. Hän on hyvin luova kommunikoimaan myös elein ja käy läpi hienosti läpi sanoja eri kielillä laajentaen kontekstia ja yrittää löytää yhteisen kiintopisteen keskustelukumppanin kanssa. Ihan mieletön lahja ja oppi.
Jännittävää nähdä kumpi kieli muodostuu hänen tunnekielekseen.
saarah
Oi, kuulostaa hyvältä 🙂 Toi on varmasti ihan superhyvä voimavara ja taito sit kun opettelee jotain uutta kieltä isompana.
On varmaan myös tultu kauas niistä omista lapsuusajoista, kun vanhemmilleni oli sanottu että lapselle ei kannata puhua kahta kieltä, silloin se ei opi kumpaakaan 😀
saarah
Kiinnostavia tutkimustietoja, kiitos näistä! Oon niin huomannut ton saman, et englanniksi on kyllä paljon helpompi tokaista ystävälle, et i love juu kun et jos saman sanois suomeks 😀
Pamsu
Ah tää on niin mun lempiaihe, monelta monelta kantilta!
Tunteista: naurattaa vieläkin, kun muistan, miten stadilaissyntyinen faija ja Hesaan muuttanut mutsi riitelivät, ja ilmeisesti koska molempien lapsuudenkodeissa vanhemmat olivat riidelleet mie(/miä)- ja sie(/siä) -pronomineilla, meilläkin sitten tunteiden kuumetessa “sie oot sitten niin” ja “mie en jaksa aina” vaikka muuten ei ikinä sie tai mie.
Omasta itseydestä: eikö silti ole niin, että vaikka olet eri kielillä ihan oma itsesi, olet kuitenkin erilainen oma itsesi? Siis sanojen käytön lisäksi muutos näkyy ja kuuluu äänenpainoissa, äänenvoimakkuudessa, eleissä ja ilmeissä. Englanti on toki ehkä neutraalimpi, kun se tulee läpi joka puolelta, mutta kun mä puhun ranskaa (tai puhun Ranskasta), mun ylähuuli kipristyy vähän, leuka nousee, puheen tempo nopeutuu ja sormenpäät alkavat puhua… Ja pim: ihan olen oma ranskankielinen itseni 😀
Älykkäät ihmiset on hauskoja, millä kielellä vaan <3
saarah
Hahahaaa, toi on huvittavaa 😀 Oon kans huomannut täällä et jos oikein hermostun (tilanteessa missä tahansa) ekana tulee edelleen mieleen suomalaiset kirosanat 😀
Mä sanoisin et oon sama tyyppi suomeks ja enkuks niinkuin juttujen tasolla: kerron samallalailla tarinoita, käytän sanontoja ja loppukaneetteja ja samantyyppistä huumoria. Mut tosiaan yleensä englanniks oon äänekkäämpi. Eleistä ja ilmeistä on itse vaikea sanoa, pitänee videoida joku tilanne niin sen huomaa 😀