Millaista oli kirjoittaa kirja?

 

 

Kun minulta kysyttiin noin vuosi sitten haluaisinko kirjoittaa Tripsterille Lissabon-oppaan, ensimmäinen ajatukseni oli EN MISSÄÄN NIMESSÄ. Enhän minä mikään kirjailija ole ja toiseksi projekti kuulosti hirveän suurelta ja ahdisti myös se, että tässä kaupungissa on turisteja tarpeeksi muutenkin. Sitten istuin alas, puhuin parin sellaisen ihmisen kanssa joiden kanssa aina pallottelen asioita ja vastasin: JOO!

Ihan vain siksi että tajusin olevani just nyt ihan paras suomalainen Lissabon-asiantuntija (huijarisyndrooma, heippa vaan, en tarvi sua enää) ja pystyväni kyllä kirjan kirjoittamaan. Ja onneksi konseptiin kuului myös se, että sai kirjoittaa myös siitä miten ihmiset voisivat olla vähän parempia turisteja. Tein myös loppuvuodesta erään toisen Lissabon-aiheisen kirjoitustyön josta sain paljon apua kirjaan. Aloittaessa tuntui että eihän tää oo homma eikä mikään, kaikki info on jo päässä valmiina, laitan sen vaan paperille. Tai no siis tietty läppärille. 

Mielikuvissani kirjoittelin erään kivan kahvilan terassilla höyryävän kuuman kahvin kanssa ja hiukseni olivat koko ajan Carriemaisen ihanasti ja kaikki ohikulkevat ihmiset kysyivät että mitä kirjoitat johon pääsisin vastaamaan ylevästi että esikoiskirjaani. Todellisuudessa kirjoitin kirjasta suurimman osan omassa sängyssäni aamutakki päällä juoden jäähtynyttä teetä. Sillä kivan kahvilan terassilla en kirjoittanut ollenkaan, mutta erään tuttavapariskunnan näköalaparvekkeella vietin viikon ennen deadlinea naputellen kovaan tahtiin.

 

 

Vaikka kirjan kirjoittaminen olikin kivaa (ja tietty myös ihan hirveää), kivointa oli kuitenkin ne pari kuvauspäivää jotka vietin kahden eri kuvaajan kanssa. Soilen kanssa kuvattiin kirjan kansi jo viime vuoden puolella. Minnan kanssa taas tehtiin kuvaustäsmäiskuja sellaisiin paikkoihin joista ei vielä ollut kuvia. Niinkuin esimerkiksi yöelämästä.

Entisessä työssäni lehdessä kuvauspäivät olivat myös aina suosikkejani. Itseasiassa täytyy sanoa että osa parhaista päivistä koko elämässäni ovat olleet juurikin erinäisiä kuvauspäiviä. Homma on myös hieman stressaavaa, varsinkin kun on kuvauksissa AD:n tai stailistin roolissa, mutta hyvällä tiimillä on itseasiassa ihanaa stressata vähän ja saada sit yhteistyöllä juuri haluttu lopputulos aikaan. Eniten työelämästä just kaipailenkin kuvaajien kanssa työskentelyä. Ja sitten niitä kuvauspäivien jälkeisiä kahveja, glögejä ja joskus jopa skumppia, jolloin mietti vaan et no huh, tällasta kivaa mun työ on.

 

 

Kirjan kirjoittamisessa taas eniten nautin siitä kun sai kertoilla vapaasti omasta mielestään kiinostavia pikkufaktoja kohteesta. Lissabonilaisesta mielenlaadusta kirjoittaessani kävin myös tosi kiinnostavia keskusteluita aiheesta täällä asuvien eri maalaisten ystävieni kanssa. Ystävät olivat tietty tärkeä tuki koko projektissa, varsinkin suorapuheinen naapurustossa asuva exäni, joka muistutti mulle joka kerta kun törmättiin viime kevättalvella (eli noin kolme kertaa viikossa): Jos kirjoittaisit sitä kirjaa yhtä paljon kun puhut siitä, ois se jo varmaan valmis. Haha.

 

 

Niinkuin muissakin isoissa työprojekteissa, on hieman hankala hahmottaa kokonaisuutta ennenkuin sen näkee suht valmiina kokonaisuutena. Vikat viikot viilattiin kirjan taittoa, kantta ja kuvavalintoja. Itse en taittanut kirjaa, mutta olin varmaan liiankin tarkka valkkaamaan kuvia tiettyihin paikkoihin.

Kun sitten selasin läpi koko kirjan viimeistellyn taiton (eräässä kahvilassa hyvinkin), iski ihan hirveä onnitunne: TÄSSÄ ON MUN KIRJA! Ja kohta se on kaupoissa ja oikeasti olemassa. 

 

 

Sinä iltana kohotin lasin (pahaa) natuviiniä (never again!) kirjalleni ja katselin merelle. Jaa mitähän sitä nyt seuraavaksi tekis? Seuraavana päivänä menin rannalle makaamaan ja sitten jatkoin tietty muita töitä. (No itseasiassa kärvistelin ehkä viikon sellaisessa pienessä tyhjyyden tunteessa ja masennuksessa, joka oli tuttu jo gradun jälkeisiltä viikoiltakin. Kun iso projekti on valmis ja aivoista vapautuu tilaa miettiä muutakin, iskee usein kummallisen tyhjä olo hetkeksi).

Kirjaa kirjoittaessa löysin myös itse Lissabonista uusia kivoja paikkoja ja tapasin kivoja tyyppejä.
Tän postauksen kuvakooste onkin osasta heistä. Tuttua kaupunkia alkoi katsella vähän uusin silmin kun yhtäkkiä piti keksiä joka kaupunginosasta vaikka kuinka monta suositeltavaa kohdetta. Normielämässä kun sitä urautuu käymään niissä samoissa paikoissa koko ajan.

Kaiken kaikkiaan kirjan kirjoittaminen oli opettavainen projekti. Nyt sit vaan seuraavaa suunnittelemaan!

 

Kuvat: Minna Lehtinen