Oma elämä

Luovaa työtä ja luopumista

IMG_8971.JPG

Vastapäisessä pöydässä istuu mies, joka näyttää vähän minulta. Hänellä on harmaa paita ja silmälasit, ihan niin kuin minullakin. Hänellä on myös edessään läppäri ja kahvikuppi. Minulla niiden samojen lisäksi vielä kakkupala lautasella. Vuorotellen meistä molemmat raapivat päätään ja tuijottelevat kadulle huokaillen.

Aina ei suju.

Yritän kirjoittaa ja taittaa erästä koulujuttua, josta pitäisi tulla pieni kirja. Pyörittelen lähinnä sivujärjestystä uusiksi saamatta mitään valmiiksi. Tämä ekaksi, tämä loppuun, eikun toisinpäin. Tunnit on taas peruttu, joten olen kävellyt aivan turhaa tänne yliopiston kulmille asti pyörittelemään yhtään mitään.

Hohhoijaa.

Suosikkikahvilassani on uusi tarjoilija, joka on vähän liian tehokas tähän ympäristöön. Yleensä tässä paikassa saa odotella kaikkea, nyt kahvikuppi korjataan pöydästä lähes heti kun olen ottanut siitä viimeisen suullisen.

Samalla viikolla luen vähän huvittuneena Hesarista keskustelua siitä, mitä tulisi tehdä niille läppärityöskentelijöille, jotka luuhaavat kahviloissa monta tuntia. Joskus tuntuu että Suomessa sellaisista asioista tehdään isoja ongelmia, joita muualla ei juurikaan mietitä. Tai aina voi tehdä kuten eräs kahvila täällä: sallia työskentelyn kahvilassa arkisin, kieltää sen viikonloppuisin. 

Aamulla istun väliaikaiskotini patiolla kissani kanssa. Se yrittää vaivihkaa mennä ulos portista, ellen vahdi sitä silmä kovana koko ajan. Olen tervehtinyt naapurin mummoa portugaliksi, mutta mummo luulee minun olevan ranskalainen, kuten täällä aina luullaan. Juttelemme vähän englanniksi ja sitten hän hakee sisältä kehystetyn kuvan tyttärensä edesmenneestä kissasta ja esittelee sitä minulle. Tulee ikävä omaa mummoa.

Ulkona on vihdoin lämmintä joka päivä. Edellisenä iltana istun kielikurssin jälkeen viinilasin mittaisen tunnin puistokahvilassa. Omasta mielestäni myöhäinen ilta on lähes trooppinen, mutta kotimatkalla vastaan kävelee mies vaelluskengissä ja syystakissa.

Kesän tullen ärsyttää kun kaikki sanovat, ooh olet niin vaalea, palat varmasti kesällä. Enkä muuten pala, rusketun helposti, tekee mieli tylyttää takaisin. 

Roikun kummallisessa väliaikaisuuden tilassa. Olen luopunut juuri eräästä ihmisestä elämässäni ja pian asun jossain ihan muualla. Molemmat asiat ovat mielessäni ihan jatkuvasti. Lasken viikkoja siihen että koulu loppuu, ja siihen että vuokrasopimus. En jaksa järjestää väliaikaiskotia toimivammaksi, en jaksa hankkia juuri nyt uusia ihmisiä elämääni. En jaksa mennä tuntemattomien kanssa kahville.

Tuntuu että juuri nyt ei ole muuta pysyvää
kuin kaiken väliaikaisuus.

IMG_8825.JPG

Edellisenä yönä mietin sitä, että voisin kirjoittaa ensi keväänä graduani jossain muuallakin. Kaikki oudot tarjoukset matkustaa täällä tapaamieni eri maalaisten ihmisten luo houkuttelevat joskus. Tuskin niihin tartun, mutta toisinaan kuvittelen istuvani ensi keväänä vaikkapa eräässä Los Angelesilaisessa rantatalossa. 

Olen seikkaillut ihan liian vähän viime aikoina. Pitäisi päästä jotenkin takaisin siihen olotilaan.

Voi kun voisi vain muuttaa asioiden järjestystä päässään yhtä helposti kuin taitto-ohjelmassa, käy mielessä. Raahaan tämän tähän ekaksi, tämän tuonne viimeiseksi. Tämän poistan kokonaan.

Kas näin, roskiin vain ja sitten tallenna.

Kun lähtiessäni nousen pöydästä kiskoakseni latausjohdon irti seinästä, viereisestä pöydästä tiedustellaan mitä projektia oikein puuhaan. Näytti asiakastyöltä ja vähän tuskaiselta. Oon kans graafikko, tiedän. Eikun joskus kaikki on vaan vähän tuskaista, tekee mieli sanoa, mutta sen sijaan kerron tälle Kanadalaisturistille Lissabon-vinkkejä vartin ajan.

Kotimatkalla huomaan että jakarandojen kukoistuskausi alkaa olla ohitse. Jalkakäytävä on täynnä violetteja kukkia jotka tarttuvat kengänpohjiin ja liiskautuvat autojen tuulilaseihin. 

Onneksi kesä on kuitenkin vasta alussa.

—-

Jacaranda season is coming to end, but luckily summer is only beginning. 

 

6 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *