Kaksi karanteeniviikkoa

Olen katsonut ulos ikkunasta syödessäni välipalaleipää samaan aikaan kun tuttu lähikaupan myyjä, Francisco, syö eväsleipäänsä kaupan vieressä. Siitä tulee kotoisa olo. 

Olen katsonut tuntikaupalla instastooreja ja videoita Tokiosta. Olen miettinyt amerikkalaista poikaa jonka kanssa hengailin Tokiossa ja joka sanoi muuttaneensa Amerikasta pois viikkoa ennen terrori-iskuja, koska hänellä oli sellainen olo että kaikki on menossa pahempaan suuntaan. 

Olen miettinyt sitä miltä asiat tuoksuvat: miltä kahvi tuoksuu ulkona, miltä kevät tuoksuu, miltä sitten tuoksuukaan meri kun sen joskus pääsee taas haistamaan. 

Olen ihmetellyt miksi hiukseni voivat nyt paremmin kuin yleensä. 

Olen ihmetellyt sitä miten kummallista voi olla se ettei maista ollenkaan mitään. 

Olen miettinyt sitä ihanaa vanhaa miestä joka oli uberkuskina kun menin koronatestiin ja kuinka huono omatunto minulle tuli istua hänen autossaan, vaikka oli maskit ja muovinen suojalevy etu- ja takapenkin välissä. Oli kuitenkin pakko tipata paljon enemmän kuin normaalisti. 

Olen juonut inkivääriteetä, kurkumateetä, suklaateetä, matchaa, vähän kahvia, paljon vettä. Vesi tuntuu suussa oudon paksulta, aivan kun siinä olisi seassa jotain. 

Olen miettinyt sitä onko minulla hengitysvaikeuksia. Miten hengitetään normaalisti? Hengitänkö normaalisti? Lyökö sydän normaalisti näin nopeasti/hitaasti/usein/harvoin? MIKSI EN LÖYDÄ PULSSIA?

Olen katsonut lopputekstejä joissa lukee Koronaturvallisuuden koordinoija ja se tuntuu hirveän utopistiselta ammattinimikkeeltä mutta sitten samaan aikaan ehkä loogisimmalta. 

Olen miettinyt miltä asiat maistuvatkaan. Olen kirjoittanut kauppalistaan kaikkia erilaisia tuoreita yrttejä ja sitten poistanut ne listalta, koska miksi käyttää rahaa sellaiseen jota ei maista. 

Olen tilannut kerralla hirveän määrän ruokaa muovikipoissa edes ovea avaamatta ja miettinyt miten helppoa nykyisin kaikki onkaan. Jos haluan jonkun yksittäisen pikkuasian kaupasta, joku tuo sen minulle hintaan 2,90€. Se on ihan järjetöntä. 

Olen muistellut talvia jolloin on ollut jäätävän kylmä kuukausikaupalla ja tätä talvea kun tammikuun alussa oli yöllä nollassa ja nyt eräänä yönä jo kuusitoista astetta. 

Olen muistellut aikoja jolloin saattoi tehdä mitä vaan tai ei tiennyt alkuviikosta mitä loppuviikosta tekeekään, oli tapahtumia, vapautta, ohjelmaa tai sitten sellainen ihana en jaksa tehdäkään mitään ja makoilen vain kotona –vaihtoehto myös. 

Ja olen miettinyt miten ihanaa olikaan viime vuoden maaliskuussa kun kuvitteli tämän pandemian olevan parissa kuukaudessa ohitse.