Kahdeksan kansallisuuden illallinen
Kun luokallamme olevat vaihto-opiskelijat ovat täällä viimeisiä viikkojaan, järjestämme monikulttuurisen illallisen. Jokaisen on tarkoitus tuoda ruokaa kotimaastaan. Viikkoa ennen kyseistä iltaa, alan vähän panikoida: kaikki Suomen perinneruuat ovat ensinnäkin aika rumia, myös vähän mauttomia ja en oikeastaan osaa tehdä niistä mitään.
Eräänä tammikuisena keskiviikkoiltana katamme sitten pitkään pöytään korvapuusteja, ruisnappeja tuorejuustolla ja salmiakkisuklaata (no minä tietysti), apfelstrudelia (se taiteellinen tyttö Itävallasta) falafeliä (very traditional Austrian food), brigadeiroja (Brasilia, vielä me tapaamme livenä joku päivä), Bacalhauta (portugalilaisten vähän ylihehkuttama kansallisruoka), Flammkuchenia (se hiljainen poika Saksasta), patonkia ja juustoja, lisää Itävaltalaista perinneruokaa: perunasalaattia.
Kun etukäteen kokkaustaidoillaan ylpeillyt italialainen on tunnin myöhässä, hänet herätetään puhelinsoitolla. Pasta Carbonara valmistuu siihen aikaan kun olemme jo siirtyneet jälkiruokiin. Slovenialainen pariskunta keittää isossa kattilassa oudon näköisiä taikinanyyttejä, jotka sisältävät jotain makeaa. Kysyn niiden nimeä viidesti, mutta kieli on vielä portugaliakin oudompaa.
On myös erikoista että kenelläkään ei tunnu olevan (kahta kasvissyöjää lukuunottamatta) mitään ruoka-ainerajoituksia. Kukaan ei mainitse sanallakaan maidottomia, gluteenittomia tai sokerittomia asioita. Kaikki syövät kaikkea, minä jätän lihaa sisältävät asiat vähin äänin väliin. Ihmetyksekseni tuorejuustolla täytetyt ruisnapit ovat ehkä illan suurin hitti.
Tyhjennämme varmaankin kymmenen pullollista vinho verdeä ennenkuin osa siirtyy valkoviiniin. Joudun kertomaan myös tarinan siitä, miksi en voi juoda valkoviiniä: siihen kuuluu teini-ikäinen Saara ja valkoviinitonkka, jonka kyljessä luki Huttunen. Itävaltalaisen tytön mielestä portugalilainen rommi ei ole tarpeeksi vahvaa, onhan siinä prosentteja vain 40. Hän laittaa sitä kuitenkin omenapiirakkaansa.
International dinnerimme sijaitsee portugalilais-brasilialaisessa taloudessa. Hulppean sisustuksen lisäksi heillä on kaksi pörröistä koiraa, joista vanhempi on nimetty Nico Rosbergin mukaan. Nuorempi koira on vielä niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Ehdottelen listaa suomalaisista poikien nimistä: Kalle, Pekka, Kyösti, Jaakko, Janne… mutta kukaan ei suostu uskomaan että Pekka on poikien nimi eikä lista muutenkaan vakuuta. Seuraavana päivänä saan viestin portugalilaiselta luokkakaveriltani: Salmiakkisuklaalevyn jämät pelastivat krapula-aamuni. Voisitkohan tuoda sitä mulle Suomesta? Brasilialainen tyttö luokaltani on myös koko syksyn tivannut minulta, mitä valokynää käytän, koska näytän kuulemma maanantaisin ihmeellisen freesiltä, vaikka kerronkin tarinoita viinin litkimisestä myöhäiseen yöhön asti. Seuraavan Suomen reissun ostoslistalle siis myös täälläkin hehkuttamani MsChicin valokynä.
Loppuillasta keskustelu kääntyy siihen, mitä kukin tulee kaipaamaan Lissabonista. Wieniin palaaminen tuntuu kuulemma kamalalta, koska Lissabonin jälkeen siellä on vaan so depressingly ugly. Halpaa viiniä, ilmastoa ja yleistä Lissabon-asennetta epäilevät kaikki eniten kaipaavansa. Lasken päässäni että minulla on vielä 19 kuukautta Lissabonia edessäni. Ajatus viimeisestä illasta täällä tuntuu kuitenkin nyt jo hyvin epätodellisen oudolta asialta. Päätän haudata ajatuksen sinne pimeään aivolohkoon, jossa ovat muutkin sellaiset asiat, joita en osaa käsitellä. (Portugalin prepositiot ja erään ihanan miehen inhottava käytös, muun muassa).
Yhdeltä yöllä nappaan yhden korvapuustin minigrip-pussiin ja taksin Cais do Sodréen. Tapaan suosikki-portugalilaiseni hämyisessä baarissa. Hän tilaa oluet, minä kaivan rikospaikalta todisteeksi otetun näköisen pullapussin laukustani. Neljään asti puhumme kaikista jutuista joita olemme viime aikoina tehneet, koska emme ole nähneet aikoihin.
On kyllä ihan huippua että ollaan tutustuttu, mies sanoo ja pyyhkii pullan murusia parrastaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.
Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen tutustunut ihmisiin muun muassa näistä maista: Itävalta, Saksa, Slovenia, Portugali, Ranska, Puola, Englanti, Italia, Brasilia, Israel, Sveitsi ja Liettua. Ennen kaikkea tuntuu siltä että olen samalla tutustunut myös yhteen suomalaiseen ihan uudella tavalla. Itseeni siis.
Kun asuin vielä Helsingissä, tuntui että elämäni ja pääni olivat pienen Etelä-Helsinkikuplan sisällä. Jotenkin virkistävää on elää välilllä ihan toisenlaisessa elämässä. Toisenlaisessa kuplassa.
—-
We had a multicultural dinner party, which was really nice experience.
18 Comments
Vasilisa
Kirjoitat niin ihanasti! Olen asunut viimeiset kolme vuotta ulkomailla, ja samaistun tekteihisi vahvasti! Oli todella häkellyttävää huomata miten syvällä Etelä-Helsinki-kuplassa aiemmin eli, ja miten paljon ajatukset pyöri ainakin minulla design-esineiden ostamisen ja ruokavalioiden ympärillä. Muutto uuteen maahan ja kansainväliseen opiskelupaikkaan tuuletti ja avarsi ajatuksia valtavasti (tosin joskus tuuletus oli melkoista pyörremyrskyä). Puet expat-elämän innostuksen, melankolian, jännityksen ja rohkeuden tunnevuoristoradan sanoiksi hyvin luontevasti ja runollisesti!
PS: Aina kun bileissä pyydetään kotimaan ruokia, selviydyn tarjoamalla avokadopastaa. Esittelen sen eksoottisena helsinkiläisenä hipster-pastana, ja kerron legendoja siitä, miten avokadot myytiin loppuun Helsingin ruokakaupoista.
saarah
Kiitos!
Itseasiassa meinasin just mainita tekstissä sen miten vähän nykyisin kiinnostaa designesineet ja erikoistuokavaliot, mutta jätin sen sit kuitenkin pois 😀 Ajatusten tuulettaminen ja avartaminen on todellakin tullut itsellenikin hyvään saumaan 🙂
Mä mietin myös tota avokadopastaa, en kerran teen sit sitä 😀
Vasilisa
Mä ainakin kuulisin mielelläni, jos joskus haluat ja jaksat puhua tarkemminkin tuosta tuulettumisesta 🙂
Jea avokadopastalle, yleensä uppoaa tosi hyvin kunhan ei oo sellainen tilaisuus jossa ruoka lilluu pöydässä tosi pitkään (rusehnut avokado yööh)
saarah
Joo, oon miettinyt (tästäkin) aiheesta kirjoittamista koska se on ollut omissa ajatuksissa niin paljon. Vielä se tapahtuu 🙂
Vasilisa
Mua häkellytti huomata, miten salakavalan paljon muodollisuutta ja statushakuisuutta omaan ja kaveripiirini interaktioihin Helsingissä sisältyi, vaikka en lähtökohtaisesti olisi ikinä kuvaillut itseäni tai kavereitani näin. Siis miksi? Edelleen pohdin oliko se epävarmuuden toppaamista näteillä tavaroilla ja uusilla ruokavalioilla vai sitä, ettei vaan ollut parempaa ajateltavaa.
No, nyt köyhänä opiskelijana kaikki muodollisuus karsiutuu mukavasti pois, kun ei ole varaa ostaan matchaavia kahvimukeja, ja jatkuvat muutot ovat tehneet hyvin selvää parillisesta keramiikasta ;D Ja aiemmin innokkaasti seuraamani minimalismiblogit ja ostolakot lähinnä ihmetyttävät… siis hetkinen, jollekin on varaa ostaa asioita ongelmaksi asti..? 😀 En tiedä päädynkö sitten valmistuttuani toistamaan samoja ostomaanisia kuvioita kuin Helsinkissä, toivottavasti en. 😀
miija
Oliskos ne slovenialaiset taikinanyytit ollut burekeja? (börek, burek, rakkaalla ruualla monta nimeä :D)
Jemina
Meikän veikkaus olisi pierogit. Ovat muuten ihanaa kamaa, huh!
saarah
Börek, Burek, Pierog, just joku sellainen 😀 Mut oli ne kyllä ihan hyviä!
iisas
Moikka Saara! Olen lukenut blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti jo pitkään, mutta muutettuasi Lissaboniin olen ollut tähän aivan koukussa! Ehkäpä siksi, että itselläni on menossa pienoinen viha-vaihe Helsingin kanssa (vihaa ja rakkautta, you know.. :D) Sun aidot ja aika sensuroimattomat ajatukset kiehtovat ja ovat olleet (joskus tuskallisen) samaistuttavia vaikka kirjoitatkin eri kaupungissa/sta.
Kiitos viikottaisista todellisuuspaoista, iso sydän!
saarah
Oi kiitos paljon! Tiedän tunteen hyvin, koin itsekin sellaista viha-rakkaussuhdetta Helsinkiin viime vuosina. Tulee varmasti tekemän hyvää tää ulkomaantuulettuminen senkin suhteen 🙂
Kiva kun luet <3
Kanelibasilika
Mies murusia parrassaan.. Oih, mikä mielikuva! 😀
saarah
Hahhaaa, ihan siedettävä näky 😀 😀
Kanelibasilika
..ja jatko ajatuksena tulee heti sellanen ihan viaton yltiö-söpöily “..um, you have a little crumble here..” ja vähän siitä sitten “raps raps” kevyesti murut pois parrasta – sori, lähti vähän laukkaamaan mutta siis _parrat_ (ja miten komeita miehiä siellä Lissabonissa oli!) ;D
saarah
😀 😀 😀
No ymmärrän et mielikuvitus vähän laukkailee. Onhan noi miehet kyllä komeita, huh 🙂
mussukka
Kaikkien gif-blogien selaaminen, missä muijien kanssa vedetään yhdessä pizzaa ja jäätelöä telkkarin edessä saavat mut tuntemaan ihan järkyttävää kaipuuta mun vaihtarikavereita kohtaan. Niiden kanssa saattoi vetää helvetti soikoon kinkkusämpylää ja olutta. Suomalaisten etelähelsinkikaverien kanssa raakakakkukin on jo syntistä herkuttelua.
saarah
Niinhän se on!
Tää aihe selvästi vaatii oman postauksensa.
Helmi K
Sulla on siellä ja teksteissä hyvä boogie, i like.
saarah
kiitos <3