Joskus näin

Kun tulen kotiin illalliselta, joka on tylsä ja puiseva, en tiedä ketä minulla on eniten ikävä:

sitä miestä, johon olin kaksi kuukautta sitten rakastunut, sitä toista ikuisesti tavoittamatonta vai sitä tyyppiä, joka olin itse entisessä elämässäni. Sitä, jolla oli kaikki palikat jotenkin kohdillaan.

Ehkä ei ketään. Ja kaikkia.

Aiemmin sinä samana kuumana kesäiltana istun suosikkimeksikolaisbaarini ulkopuolella kädessäni kylmä olut. Sulla on vaan vähän huono tuuri ja huono viikko vaan, seuralaiseni lohduttaa. Katselen sen tatuoituja käsivarsia ja mietin miksi aina ihastun ihan vääriin tyyppeihin.

Seuraavana aamuna saan avaimet uuteen kotiin. Omaisuus on vielä vanhassa, koska muuttoapu on töissä yömyöhään asti. Uudessa tyhjässä kodissa laitan puhelimen vesilasiin (hyvä DIY kaiutin), haen alakerran pikkukaupasta kaksi kylmää olutta ja istun avonaisen ikkunan äärellä.

Vähän yli vuosi sitten minulla oli sellainen valkoinen Tivoli Audio, joka oli ehkä puhelin+vesilasiyhdistelmää parempi äänentoistoon. Asuin kauniissa kodissa ja minulla oli varaa ostaa joka viikko mantelimaitoa ja aina joskus sadan euron silkkipaitoja. En joutunut stressaamaan myöskään sitä, minne laittaisin kaiken omaisuuteni asunnossa, jossa ei ole yhtään kaappia, kuten nyt. Hyllyillä oli sileänä ne silkkipaidat ja Marimekon liinat. Ja silloin stressasin kaikista ihan tyhmistä asioista.

Ja tiedän: niin teen nytkin.

Puhelin piippaa ja se mies, johon en saisi enää olla rakastunut, lähettää niin mystisen viestin, että tekee mieli huutaa naapuriravintolan terassilta kaikki ihmiset sitä puimaan. En kuitenkaan tee sitä. Siirrän viestin puhelimen arkistokansioon, vaihdan päälleni vähemmän hikisen mekon ja suljen ulko-oven perässäni.

Menen illalliselle sen luo, johon en ole rakastunut, mutta jolla on aina pullokaupalla hyvää punaviiniä keittiön hyllyllä sekä usein viisasta sanottavaa kaikkiin kriiseihini.

Kas kun joskus asiat ovat näin. 

—-

You can´t always get what you want.