Hyvästi suosikkipaikkani

Yksi ensimmäisistä omista paikoistani Lissabonissa oli taidegalleria, joka oli vanhan palatsin alakerrassa. Tai oli se yläkerrassakin, siellä maailman kauniimpien kattojen alla, johon valo taittui ikkunasta jotenkin mystisen kauniisti eräänä elokuisena päivänä kaksi vuotta sitten, kun astuin sinne sisälle ensimmäisen kerran.

Mikä paikka!, muistan ajatelleeni. Onneksi tulin yksin, voin vaan vaellella täällä ilman mitään tarvetta yrittää puhua taiteesta jotenkin fiksusti.

Sitten vaeltelin tieni palatsin alakertaan, jossa oli tunnelmallinen kahvila, paljon tauluja seinillä ja täysin autiota. Otatko kahvia, kysyä kahvilan tyttö minulta portugaliksi. Otan, huokasin, ja tunsin jotenkin tulleeni kotiin.

Sinä syksynä galleriasta tuli minun suosikkipaikkani. Istuin sen kahvilassa usein läppärini kanssa. Istuin sen puutarhassa lukemassa kirjaa. Istuin siellä yksin, istuin siellä ystävän kanssa…

Kerran instagrammasin kuvan juurikin sieltä puutarhasta, kauniiden puiden alta, jossa istuimme ystäväni kanssa juomassa viiniä. Mikä paikka tämä oikein on? kommentoi kuvaan Lissabonista kotoisin oleva kaverini. Teki mieli vastata: oma pikku salaisuuteni, eikä kertoa paikasta koskaan kenellekään.

Mutta tietysti kerroin. Vein sinne kylään tulleita ystäviä, söimme viiden euron lounasta ja haimme sittenkin vielä vähän lisää viiniä ja kahvia ja jumituimme sinne pitkäksi aikaa.

Tutustuin gallerian kahvilassa työskentelevään mieheen, ihastuinkin vähän.

Ihana nähdä, hän sanoi, kun eräänä kylmänä talvipäivänä pakenin sinne kirjoittamaan graduani, koska kotini oli niin kylmä ja nettini toimi epämääräisesti. Kirjoitin siellä kolmasosan gradustani ja aika monta prosenttia tämänkin blogin sisällöstä.

Viime maaliskuussa Lissabonia syleili aikainen helleaalto. Sinä viikonloppuna galleriassa oli myös avajaisbileet, jolloin istuimme ulkorappusilla, ilman takkia auringossa. Rakastin Lissabonia sinä iltana, tai no, rakastin vähän kaikkea. Olin löytänyt juuri uusia ystäviä, olimme siellä porukalla, ilta oli täynnä sellaista alkukeväistä huumaa, ilmaista viiniä ja kaikkea ihanaa…

Sitten galleriassa töissä oleva mies kertoi minulle, juurikin siellä rakastamassani puutarhassa, että heille ei ole myönnetty enää lisärahoitusta eikä lisäaikaa vuokrasopimukseen, koska paikka halutaan turistikäyttöön.

Galleria siis lopetetaan.

Kun paikka ilmoitti pitävänsä jäähyväisjuhlat nyt heinäkussa, minä melkein ilmoitin peruvani Suomen reissuni, koska olisi tuntunut niin tärkeältä päästä sinne vielä kerran. Älä nyt liioittele, sanoi järki. Yhyy, sanoi sydän.

Onneksi minulle jäi ensimmäisenä kouluvuotena tekemäni työ, jonka aiheena oli kuvata alastomuutta kollaasin keinoin. Tein tämänkin työn juuri siellä galleriassa, kuvaamalla gallerian kauniita kattoja ja seiniä ja yhdistämällä niihin sitten myöhemmin nakunaisia.

Heihei suosikkipaikkani. Tulee hitonmoinen ikävä. (Ja vähän turisimiviha).

—-

One of my most favorite places in Lisbon just closed and I´m not sure how I´ll deal with this loss.