Hyvästi rakas ystävä
Siitä kamalasta maanantaipäivästä,
jolloin kissani kuoli, muistan monta asiaa.
Helteen ja liian kirkkaan auringon, joka tuntui ihan väärältä siihen olotilaan.
Valtoimenaan valuvat kyyneleet, joita oli mahdoton pidätellä,
niin eläinsairaalassa, kadulla, kotiovella, missä tahansa. Muistan eläinlääkärin, joka silitti olkapäästä ja sanoi, että teit kaikkesi, me teimme kaikkemme ja kahdeksantoista vuotta on hieno ikä ja selkeästi hänellä oli tosi hyvä elämä.
En pystynyt olemaan kotona, siellä oli liian tyhjää ja pieni vesikuppi keittiön lattialla muistuttamassa siitä, ettei siitä kukaan juo enää. En raaskinut heittää sitä kuppia pois moneen päivää, enkä hiekkalaatikkoa tai sitä lappua vessan ovessa, jossa pyydetään jättämään ovi kissalle auki.
Itkin niin paljon, että alkoi heikottaa ja särkeä päätä. Kävelin aurinkolasit päässä kahvikioskiin. Eikö teillä ole niitä ilmaisia keksejä, huokasin kahvikioskin pojalle. Ei, ei taida olla, hän sanoi ja katsoi tyhjää koria tiskillä. Aijaa, no ei se mitään, huokasin. Odotas, poika sitten sanoi, otti tuolin ja kipusi kaivamaan ylähyllyä. Sieltä löytyi pahvilaatikko, sidottu kiinni kolmella narulla. Hän avasi sen ja antoi minulle niitä kerralla kolme. Kiitos, nyyhkin vastaukseksi ja sekoitin kahvin sekaan ehkä aika monta kyyneltäkin.
Varo, kompastut kun et katso eteesi, sanoi alakerran baarin omistaja, johon törmäsin kadulla. En voinut kertoa miksi näytin siltä että kompastun varmasti omiin jalkoihini ja ajatuksiini tänään, puhuimme vain kulmille avatuista uusista paikoista.
Muistan vanhan miehen ikkunassa, kissan kanssa, joiden kohdalla halusin pysähytä ja kertoa, miten rakkaita ne lemmikit ovatkaan. Kyllähän sen jokainen sellaisen omistava kuitenkin tietää.
Muistan puistosta kauniin pariskunnan, miehen ja naisen, jotka istuivat penkillä, halasivat pitkään ja minua ärsytti. Sitten mies itki, niisti kuuluvasti nenäliinaan ja ajattelin että hyvä muistutus, en minä ole ainoa jolla on suruja nyt. Sen jälkeen läheiselle nurmikolle tuli seurue syntymäpäiväkakun kanssa ja toivoin sormet ristissä että älkää nyt vaan tulko tarjoamaan sitä kakkua nyt lähellä istuvillekin (olen syönyt täällä kaksi kertaa baarissa jonkun tuntemattoman ihmisen synttärikakkua, se on kai joku paikallinen tapa).
Muistan sen kaupan eteen odottamaan jätetyn koiranpennun, jota joka toinen ihminen pysähtyi silittämään. Ja ajattelin, etten ole koskaan oikein luottanut ihmisiin, jotka eivät pidä eläimistä. Siinä on jotain niin epäilyttävää…
Katsoin lentoja jonnekin, minne tahansa, haluan pois tästä kodista ja kaupungista, ihan minne vaan. Katsoin busseja Portoon ja etelään, mutta tajusin sitten että minun on vaan nyt kestettävä tyhjää kotia. Se vie aikaa, mutta ajan kanssa kaikki helpottaa.
Joka kerta kun tulin vessasta ulos niistämästä, katsoin vaistomaisesti oven avattuani maahan, siinä kissani aina istui ja odotti.
Kahta kukautta vaille kahdeksantoista vuotta joka aamu olen ensimmäiseksi nähnyt kissan, nukkumassa jalkopäässä, kynsimässä ovea aamupalan toivossa tai istumassa ikkunalaudalla.
Niinä vuosina tosi moni mies sanoi minulle en ole ollenkaan kissaihmisiä, mutta eräs kuitenkin sulatti jokaisen niistä sydämen. Ja kesti kaiken: muutot uusiin asuntoihin, kaupunkeihin ja maahan. Käveli uudet asunnot ympäri ja meni nukkumaan. Aamulla osasi suunnistaa ruokakupille ja hiekkalaatikolle. Ei rikkonut koskaan mitään. Väisteli kaikki koriste-esineet ja vain maistoi vähän muutamaa viherkasvia. Ei välittänyt siitä että välillä asuttiin yksiöissä, välillä kimppakämpissä, välillä jopa koiran kanssa. Eikä edes siitä, että eräänän kesäkuisena yönä pakkasin sen kuljetusboksiin ja lennätin täysin uuteen maahan.
Samana päivänä haluan mennä heti jonnekin mistä ottaa kaksi uutta kissanpentua. Se on ainoa, joka tähän auttaa. Ja sitten samaan aikaan ajattelen, etten ikinä voi ottaa yhtään uutta, koska tuon kanssa kävi niin hyvä tuuri. Ei kukaan muu kissa ole tuollainen.
Mutta sun täytyy nyt ajatella että sillä oli ihan superihana ja pitkä kissaelämä. Ja että onneksi se sai lähteä nukkuessaan, ilman kipuja. Ja onneksi se kehräsi vielä viimeisen kerran kun näit sen.
Nyt saa olla paha mieli, ystävä sanoo ja tarjoutuu auttamaan, jos tarvitsen mitä tahansa. (Ja olen itkenyt koko päivän sitäkin, että olen ihan yksin, kunnes tajuan että jos kerron huonot uutiset ensimmäisenä Hämeenlinnaan, Göteborgiin ja San Franciscoon, eivät lissabonilaisystäväni varmaankaan osaa tulla minua lohduttamaan).
Sitten kun syön keittiössä keskiyöllä muroja ilman että kukaan tuijottaa, tajuan että olen elänyt viimeiset kaksikymmentäseitsemän vuotta lemmikkien kanssa, kymmenenvuotiaasta asti. Ei ihme että koti tuntuu tyhjältä.
Kiitos maailman paras kissaystävä, kuvausassari ja vaan maailmankaikkeuden rennoin tyyppi. Ikävä on.
Varmaan ikuisesti.
—-
I had to say goodbye to my dear cat a while ago. In two months he would have turned 18 years old.
I miss him badly.
27 Comments
MinnaM
Lämmin osanottoni suureen suruusi.
smagardi
❤ ❤ ❤
Vierailija
Osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu. ❤ Meillä tämä sama tapahtui vuosi sitten ja kissakin oli samaa ikäluokkaa (löytökissana oikeaa ikää ei tiedetty). Myös tämä kissa oli aivan omaa luokkaansa ja jollain tapaa erilainen kuin kaverinsa, joka meidän ilona edelleen on ja tälle kaveriksi otettu uusi kissa. Olen huomannut, että eläimissäkin on erilaisia persoonia ja jokainen, jolla on ollut useampia eläimiä, tietää että jotkut niistä vain ovat tavallista suurempia persoonia, vaikka tietenkin niitä kaikkia rakastaa yhtä paljon niin silti. Onhan ihmistenkin kanssa niin, että jonkun kanssa vain on tavallista syvempi suhde eikä se tarkoita, että muut ihmissuhteet olisi merkityksettömiä.
Ja olen sitä mieltä, että jos tykkäät siitä, että kotona asuu kissa niin kannattaa kissa(t) ottaa sitten kun tuntuu, että on oikea hetki. ❤
sallamanteri
Voi ei, otan osaa <3
Anna Vihervaarasta
<3 <3 <3
mystery
Otan osaa 🙁 Mulla on vieläkin ikävä kissaani joka kuoli vuonna 2011. Ja se on ihan ok. Ne ei ole vaan kissoja vaan todellakin omia persoonallisuuksiaan, vaikka uusi kissa on jo talossa ja hänkin aivan ihana, niin tottakai sitä tiettyä persoonaa jää aina kaipaamaan. Jos tekee mieli itkeä vähän lisää niin kuuntele Eppu Normaalin Voi kuinka me sinua kaivataan. <3
Norrunorppanen
Tuli itku sun puolesta. Omat kissani on niin rakkaita etten edes pysty ajattelemaan ettei heitä joskus ole. Lämmin osanottoni ja voimia suruun <3
Vierailija
Otan osaa 🙁
Nettanen
Voi ei <3 Tuo tyhjän kodin tunne on ihan kamala. Ikävä on aina, mutta onneksi se ajan myötä haalenee.
sula
Otan osaa. Lämpimiä ajatuksia kissaystävälle, missä ikinä hän onkaan <3
Mari.A.
Otan osaa suureen suruusi. Oman koirani kuolemasta on kuusi vuotta, enkä pystynyt tätä kirjoitusta lukemaan itkemättä. Perheenjäsenen menetys on aivan kauheaa, onneksi rakas kissaystäväsi eli pitkän ja onnellisen elämän kanssasi.
tannttu
Otan osaa <3
Tiedän tunteen. Rakas lemmikki kuoli 2013 ja vieläkin kun selaan kuvia alkaa itkettää. En ole pystynyt vieläkään ottamaan toista tilalle, sillä sama ajatus kuin sinulla, ensimmäinen oli liian täydellinen. Pelkäisin että vertaisin koko ajan siihen..
anumari
Otan osaa. Jokainen heistä jättää omat tassun jälkensä sydämeen <3
NannaUSA
Voi surkeus. Aivan kamalaa. Itke ja sure – on ihan luonnolista.
Ja kuinka ne muistot ja välähdykset tuleekaan aavistamatta. Kuukausia se on niin surullista, kun tulee ajatuksia “tässä se aina teki noin” tai kun unohtaa ja etsii sitä kaveria kotiin tullessaan. Voi nyyyh. Ja sitten aika kuluu ja joku kerta kun nämä välähdykset tulee, sitä rupeaakin hymyilemään hyvän muiston mukana, ei itkemään. Ja sitten kenties joskus tulee aika, että sitä oikein haluaa uutta ystävää.
Minulla on juuri nyt kauhea koira kuume ja itse asiassa etsin oikein tarkoituksella aivan toisen näköistä koiranpentua kuin koira ystäväni, joka kuoli noin puoli vuotta sitten. Kukaan tai mikään ei tietenkään korvaa sitä ensimmäistä. Ei voi. Mutta voi sitten olla oma hieno tyyppinsä joka valloittaa sinut omalla persoonallaan. Paljon haleja sulle!!!
Lumos
<3<3
Len
Aivan järjettömän kaunis postaus ❤️ Niin ihania kuvia ystävästäsi. Osanottoni suruusi.
Sinä sen sanoit, en minäkään luota ihmisiin jotka eivät pidä eläimistä.
Anumaaria78
Tuli kyynel jos toinenkin tätä lukiessa. Kaunis kirjoitus, kauniimpi ystävyys. <3
jolielaide
Lämmin osanottoni! <3
ginty
Sydän särkyy sun puolesta. Paljon voimia ja rakkautta sinne pimeään suruun. <3
Päivikki
Otan osaa, Saara <3 Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Menetin vanhan koirani muutama viikko sitten ja kaipaan häntä edelleen kamalasti. Se ristiriita, kun vanhan eläimen kanssa tietää, että yhteistä aikaa ei ole välttämättä enää paljoa ja että se on ihan luonnollista, mutta silti haluaisi pitää sen oman rakkaan ystävän, perheenjäsenen, luonaan ikuisesti. Vaikka tietää, ettei se ole mahdollista.
Kiitos kauniista postauksesta, I feel you <3
saarah
Kiitos kaikki näistä ihanista kommenteista ja osaanotoista suruuni. Arvostan niitä todella paljon <3
somewhere
Lämmin osanotto täältäkin ja valoa surun keskelle <3
Sucette
Viime jouluaattona jouduttiin viemään lähes 15-vuotias koira lopetettavaksi. Se oli niin sydäntäsärkevä päivä, en muista kokeneeni niin lohdutonta surua aiemmin. Yksi kamalimmista hetkistä oli, kun koira oli jotenkin kuumeessa hoipperoinut etutassut vesikuppiin, eikä osannut tulla sieltä pois. 🙁 Se oli niin raukka.
Paljon voimia. <3
Essi Helppi
Otan osaa! Tiedän miltä oman perheenjäsenen menetys tuntuu ja kuinka tyhjältä kaikki tuntuu, kun saapuu kotiin. Tsemppiä jatkoon <3
Mira / Vimps
En voi lopettaa itkemistä, kun luen postaustasi. Itken joka kerta, kun kuulen tai luen ystäväni – tai vaikka tuntemattoman ihmisen – lemmikin kuolemasta. Olen kokenut sen itsekin. Ja kokenut tunteiden vyöryn suuntaan ja toiseen. Mutta tiedän, että jossain vaiheessa aikaa on kulunut niin, että sydän on valmis antamaan kodin uudelle karvaiselle perheenjäsenelle – sillä perheenjäseniähän ne ovat, kissat, koirat, hevoset.
Mutta se menetetty perheenjäsen, se kulkee rintakehän takana mukana loppuelämän, niin kuin kaikki rakkaamme. Otan sydämeni pohjasta osaa menetykseesi.
Erzi
Otan osaa sydämeni pohjasta! Oma Muffy persialaiskissani kuoli neljä vuotta sitten melkein 19 vuotiaana ja vieläkin ikävöin. Hän oli viimeiset vuodet vanhempieni kissana, koska omakotitalosta oli hyvä ulkoilla ja seuraakin oli pitkin päivää. ( asuin silloin kerrostalossa ja päivät olin töissä) Syksyllä vanhempani kertoivat, että nyt on pojan päivät täyttymässä. Kävin hyvästelemässä rakkaan kisulin. Kuiskasin korvaan, että saat jo lähteä ja pikkuinen alkoi vielä kehrätä. Samana iltana äitini soitti,että Mafiosoni oli kuollut hänen syliinsä iltakampuksen aikana uutisia katsellessa. Suru kesti pitkään, enkä vieläkään voi ottaa uutta lemmikkiä. Uniini hän tulee joskus vieläkin. Paljon voimia sinulle!
Vierailija
Halaus kolmen kissan (ja monen enkelikissan) siskolta. Minäkään en osaa elää ilman.
-Heissu