Yleinen

Eloon heräävä elämä


 

Ulkoterassit aukeavat.
Huomaan etten osaa enää puhua enää portugalia sanaakaan.

Sem açúcar, mumisen maskiini.

Viereisen pöydän lounastavat portugalilaispapat näyttävät vapautuneen onnellisilta syödessään turskalounastaan. Yksi vanha mies on tullut puku päällä lounaalle yksin.

Tuntuu jotenkin juhlavalta, vähän kun vapulta. Tosin minulla on ryppyinen pellavapaita mutta olenkin vain kahvilla.

On 23 astetta lämmintä, juon kesältä maistuvaa jääkahvia. Suomessa sataa lunta.

 

 

On kai ihanaa, mutta päätäni on särkenyt kohta viisi päivää taukoamatta.Vahvat särkylääkkeet ovat kotona, itse olen edelleen kissanhoitajana kaverini luona enkä edes oikein muista etten asu täällä oikeasti.

Unohdan myös maksaa vuokran omaan kotiini, en jotenkin ole kartalla mistään.

Kun paikat aukeavat, tekee mieli mennä heti jokaiselle ulkoterassille viinille. En mene, on keskipäivä keskellä viikkoa ja päätäkin särkee.

Katson dokumentin Weworkin perustajasta ja mietin kuinka kaukainen maailma on jotkut New Yorkin rikkaat ihmiset. Viestittelen Etelä-Afrikkalaisen enkeliparantajan kanssa.

Lähetän kolme sähköpostia ja ajattelen huh olenpa tehokas.
Sitten mietin kuinka oikeasti tehokkaat ihmiset ovat yhtä kaukana minusta kuin minä niistä New Yorkin rikkaista.

Mietin ystävää jonka kanssa kävimme ennen  lounaalla joka viikko.
En ole nähnyt häntä 14 kuukauteen koska hän pelkää koronatartuntaa niin suunnattomasti.

 

 

Nyt kun paikat saavat taas avata, kaikkialla tuoksuu taas (Portugalin kansallisruoka) turska.
Yhtäkkiä tajuan että haistan sen, lounasturskan hajun.

Kahvia en vieläkään oikein maista.Entä jos en enää koskaan maista mitään kunnolla?

Menen kotiin ja taitan kirjaa joka on niin koskettava että itken vähän samalla kuin taitan sitä.

Varaan ajan selvännäkijälle.

Jotain selvyyttä tähän kaikkeen, nyt!

 
 

6 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *