Ajattelin tänään

Aikaiset aamut, myöhäiset yöt

Yhtäkkisesti päälle vyöryvä onnentunne ihan vaan siitä että saa jatkossakin elellä tällä planeetalla.
Kun joku muu kuolee.
Vaikken häntä edes hyvin tuntenut mutta jaoimme kerran aamupäivän ja monta mielipidettä tästä maasta ja elämästä ja sen jälkeen jäimme instagram-ystäviksi.

Ja se hirveä ajatus taas että jos kuolen (tai kun kuolen) mikä jää viimeiseksi kuvakseni tai kirjoittamakseni lauseeksi.

Ja aina kun sanomme text me when you get home ja unohdamme toisinaan, aamulla herään ja on laitettava heti viesti pääsithän kotiin?

Ja ne aamut jolloin menen lenkille niin aikaisin että kodittomat nukkuvat jokirannassa ja itkettää sekin todellisuus vaikken keksi mitä sille itse voisin tehdä.

Ja sitten näen naisen joka on pukeutunut trendikkään väriseen juoksuasuun ja juoksee yhtä kaoottisesti kun Phoebe siinä jaksossa Frendeissä joka on erityisen hyvä ja minua alkaa taas naurattaa.

Ja muistan kun joku sanoi instagramissa että se Frendien hääpukujakso oli hänelle tosi tärkeä kun hän oli vaikeasti masentunut koska tiesi että aina kun katsoo sen, voi nauraa edes hetken.

Ja se ilta kun tilaamme ystävän kanssa listalta lähes kaiken, ja se kaikki on taivaallisen hyvää ja ajattelen että tämän paikan sijaintia en ikinä kerro kenellekään, en halua tänne mitään joukkoja äänekkäitä jenkkiexpatteja jotka ovat jo jokaisessa muussa paikassa. Ehkä tästä tulee meidän uusi suosikkipaikka, sanon ja kun lähdemme ystäväni menee ylisosiaaliseen tapaansa vielä tiskille kiittämään erikseen että olipa ihanaa kun itse seison jo oviaukossa.

Tai se yksi yö kun olen ylihinnoitellulla uudella kattoterassilla ja tajuan ettei minua kiinnosta tällaiset paikat eikä tämä seura enkä ota yhtään kuvaa vaikka auringonlasku hohkaa pastelligradienttina joka on niin täydellinen etten siitä saisi täydellisempää vaikka itse vääntäisin sen illustratorin gradient-työkalulla.

Mutta kaiken tämän saan kuitenkin kokea…

Ja ne sunnuntait kun olen ollut kahtena iltana peräkkäin ulkona mitä en juuri koskaan tee ja sitten alkoholi on vääntänyt aivokemiat aivan solmuun ja kaikki tuntuu hirveältä ja syön lounaaksi pussillisen sipsejä joka ei erityisesti oloa paranna.

Ja seuraavana aamuna menen maanantaiseen tapaan juoksemaan ja hien valuessa ympäri kehoani ajattelen myös maanantaiseen tapaan lopettavani viinin juomisen iäksi mutta sitten tulee kuitenkin joku sellainen keskiviikko tai perjantai jolloin puhelimen näytöllä vilkkuu TILITYSVIININ TARPEESSA -viesti ja tiedän että voisi toki juoda vettäkin vaan mutta myös sen miten jotenkin aina haluan vaalia myös sellaista yhdet vielä -ajattelutapaa jossa ei ole kiirettä, I’m here for YOU all night niinkuin ystäväni joskus sanoo ja se tuntuu jotenkin ihanan lämpimältä.

Ja kun tunnen kuinka hien valuessa aamulenkillä kaikki loksahtelee taas päässä paikoilleen ja uuden kahvikioskin nainen hymyilee minulle leveästi ja muistaa jo tilaukseni, mene vain istumaan, tuon sulle pöytään.

Ja kun hän lähtiessäni huikkaa hyvää viikkoa ja vaikka kaikki aina, tämäkin kesä ja viikko on ylämäkialamäkeä niin olen onnellinen elossa olemisesta kuitenkin.

Vaikka eräänkin tällaisena aikaisena aamuna kävelen kirjaimellisesti päin puuta josta sojottava oksa raapaisee silmäluomeani niin että kuvittelen hetken sokeutuvani mutta se jää vain sen verran kipeäksi etten voi pyöritellä silmiäni kuten normaalisti

mikä ehkä tekee minulle ihan hyvääkin.

6 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published.