Haikailua

Astun ulos etupenkiltä, hän takapenkiltä, jättäen auton oven auki. Sitten katsomme toisiamme huvittuneina. En minä tätä aio laittaa kiinni, ajattelen, hän hämmentyy itsekin siitä miksi jätti oven auki. Close your own door, dude, naurahdan hetken kuluttua. Joo emmä tajua mitä mä odottelin siinä, hän sanoo.

Mä en enää tee palveluksia miehille, sanon kun kävelemme kohti yhteisen puolitutun uutta kotia joka sijaitsee kaukana toisella puolella jokea niin lähellä rantoja että ikkunasta näkyy hurjasti aaltoileva meri. Tai no ihan oikeasti puolitutun pariskunnan parvekkeelta meri ei kyllä näy mutta kun näimme tämän asuntoilmoituksen niin siinä oli kyllä kuvat tuosta rannan auringonlaskusta tottakai, ainahan niissä huijataan, pariskunnan nainen sanoo. Hänen kadessään oleva sangriakannu on muovinen ja ruma, siinä oleva sangria taas niin vahvaa että sen juominen kello kolmelta iltapäivällä tuntuu jotenkin vähän väärältä. Juoksemme heti aaltoihin, vesi on juuri sopivan lämmintä virkistääkseen olon kaksikymmentäyhdeksäisen asteen kesäpäivänä. Kalenterin mukaan viikon päästä on jo syksy mutta kukaan ei halua ottaa sitä puheeksi. Edellisenä yönä skrollaan instagramin arkistoa takaisin kaikkien vuosien syyskuihin vain nähdäkseni että usein on biitsikelit vielä senkin jälkeen kun on virallisesti syksy. Huh, onneksi.

En ihan hirveästi pidä näistä ihmisistä, ajattelen yhtäkkiä, mutta aina toisinaan on ihan kiva viettää aikaa sellaisten ihan ok tyyppien kanssa joihin ei tarvitae suhtautua kovin suurella vakavuudella koska tietää ettei nämä mitään kovin pysyviä ihmissuhteita tule olemaan. Ja sitten päivä onkin ihan kiva, syömme rannalla makoilun jälkeen punajuurisalaattia ja korianterihummusta ja puhumme tyhjänpäiväisistä asioista ja mietin usein mäissä tilanteissa sitä miten paljon kolmikymppiset puhuvatkaan asioista jotka ovat tapahtuneet muille ja sitten sen iän ylittäneet asioista joita itse ovat kokeneet ja että kaikki me olemme aika samalla tapaa ärsyttäviä nuorempana ja sitten hirveän paljon enemmän muita tarkkailevia vanhempina. Tiiätkö mä aina mietin sitä kun olin kaksikymppinen että enkö silloin jotenkin osannut tulkita muiden viboja vai olinko niin keskittynyt tarkkailemaan itseäni kaikissa tilanteissa etten tarkkaillut vielä muita, sanoo sellainen ystävä jonka kanssa tiedän jo että tulemme olemaan aina tekemisissä mihin ikinä elämä johdattaakaan. Tai ainakin ajattelen juuri nyt niin, mutta olen toki oppinut että elämä yllättää usein näissäkin asioissa.

Ai et tee enää palveluksia miehille siis, se samainen newyorkilaismies kysyy ja sanon joo en, sitten hetken päästä korjaan että no itseasiassa emmä oo tainnut koskaan tehdä asioita tai palveluksia miehille ja mietin yhtäkkiä poikaystävää jonka kanssa asuin parikymppisenä jonka äiti oli kovin yllättynyt siitä etten pessyt miehen pyykkejä. Miksi mä ne pesisin???? kysyin niin yllättyneenä kuin ensimmäisessä parisuhteessaan oleva kaksikymppinen vaan voi. Ja sitten kerran itseasiassa pesin miehen pyykit ja ripustin ne kuivumaan ullakolla sijaitseville pyykkinaruille ja kumpikaan meistä ei muistanut koko pyykkejä yli kahteen viikkoon kunnes joku naapuri oli viikannut ne kauniisiin pinoihin.

Ja aina kun mietin miehiä ja parisuhteita, mietin mummoani jonka kanssa kävin Portugaliin muutettuani aina saman keskustelun häntä nähdessäni.
Mummo kysyi aina onko minulla poikaystävää, vastasin aina että ei (vaikka joku säätö olisikin ollut). Hyvä, mummo sanoi, jää niin paljon aikaa kun ei tarvi ketään palvella ja mitä kirjoja olet lukenut viime aikoina? Mummo tykkäsi Sofi Oksasesta ja hänen viimeisten elinvuosiensa suosikkiruoka oli avokadopasta. Se ja mielipiteet miesten palvelemisesta tuntuivat jotenkin ihanan edistykselliseltä ihmiselle joka oli syntynyt 1920-luvulla.

Rantapäivän iltana meren ylle on yhtäkkiä laskeutunut epätodellisen pinkki auringonlasku. Aallot kohisevat, ajattelen sen olevan uusi suosikkiääneni nykyisin kun en kovin usein enää juo viiniä koska alkoholi sekoittaa aivokemiani aina tietystä aikaa kuusta niin täysin. Ennen suosikkiääneni oli viinipullon avaamisääni, nyt kuulen puhelimen sanovat klik kun otan kuvan pinkistä taivaasta. Ei tämä kuvissa kyllä miltään näytä, sanon kuten tapoihin kuuluu.

Tulen kotiin vasta myöhään yöllä, menen kylpyyn, sitten syön jääkylmiä viinirypäleitä ja yhtäkkiä tunnen oloni jotenkin tosi irralliseksi ja onnettomaksi ja kaipaan tylsiä sunnuntaipäiviä entisestä elämästäni jolloin kävelin S-markettiin ja tein ison vuoallisen kasvislasagnea ja mietin että voisin kutsua jonkun kylään syömään muttei kukaan ex tempore voisi kuitenkaan tulla ja että jos asuisin jossain muualla olisi kaikki takuulla jännittävämpää kuin Suomessa.

Koska ainahan sitä haikailee jotain mitä juuri silloin ei ole.