Ottaisin mukaan yhden viinin (ja vähän onnea)

Eräänä perjantai-iltana en tehnyt mitään.

Ei siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä: on usein perjantai-iltoja, jolloin en tee mitään. En ole täällä(kään) mikään himobailaaja, vaikka viiniä lipittelenkin suunnilleen joka toinen päivä. Useimmiten istutaan ulkona kioskeissa tai sitten sellaisessa rähjäisessä pikkubaarissa (jossa on ihanan flirtit baarimikot ja aina yhtä ilahduttavan pieni loppulasku).

Sinä perjantaina join kyllä lounasviiniä (ja söin perjantaipizzaa ja vadelmakakkua). Tulin sieltä lounaalta kotiin joskus seitsemän aikaan illalla, eli siihen se päivä vähän niin kuin menikin.

Myöhemmin samana iltana suunnittelin kyllä joka(toinen)iltaista rutiiniani: läheisessä puistokahvilassa mukillista tai kahta viiniä, kaksin Mirandan kanssa. Mutta se jäi vain  suunnitelman asteelle. Jonkin aikaa sitten eräs (toisinaan ärsyttävä) mies tivasi minulta, keneen Sinkkuelämän naisista samaistun eniten ja koska hän toivoi sen olevan Samantha, oli sitten ihan pakko sanoa että Mirandapas, vaikkei se olekaan yhtään totta.

(Viimeaikoina istuessani kukkakimonossa ikkunalaudallani kirjoittelemassa ihmissuhteista tukka laineillen olen lähinnä samaistunut Carrieen, vaikka hän olikin sarjassa tarkemmin ajatellen aika tosi ärsyttävä).

Mutta puistoviiniseurassani on ollut toinen Miranda. Ihana Miranda July, jonka uuden kirjan äiti osti minulle syntymäpäivälahjaksi. Se kirja on ihanan outo ja olen lukenut sitä hitaasti, koska en halua sen loppuvan koskaan.

En kuitenkaan missään vaiheessa päässyt enää sinne puistokioskiin asti, koska jumituin lukemaan omia vanhoja blogitekstejäni (narsismin huipentuma) ja koska oli hiki, olin yöpaita päällä ikkuna auki. Viinihammasta kolotti kovasti, mutta kun takapuolensa kerran lattiatyynylle iskee, on siitä nouseminen sitten hankalaa. (Ja silloin aina puhelin piippaa jossain laukun sivutaskussa ja sitten on arvuuteltava, olisiko se nousemisen arvoinen viesti vai ei).

Ajatus pukeutumisesta ja kioskiin raahautumisesta tuntui kuitenkin ihan ylivoimaiselta. Tunkiessani tyhjää pähkinäpussia täpötäyteen roskikseen, tajusin kuitenkin että on näin roska-autopäivän kunniaksi kuitenkin vietävä roskat. Ne voi jättää joka toinen päivä kadun varteen, josta ne sitten kovan kolinan saattelemana kerätään siinä kahden aikaan yöllä. (Paikalliset aina valittavat kahdesta asiasta täällä: taksikuskien puheliaisuudesta ja roska-autojen kolinasta. Herätkää kuulkaa aurausautojen kolinaan, kolmenkymmenen asteen pakkaseen ja siihen tosiasiaan, että vaikka käytte töissä niin taksilla ajeluun ei ole silti varaa ja valittakaa sitten, tekee joskus aina mieli sanoa).

Kiskoin housut jalkaan yöpaidan seuraksi, takin päälle ja roskapussin sieltä kaapista haisemasta. Kello oli melkein kaksitoista ja ulkona oli ihana ilma vielä. Miksi mä oon ollu sisällä lukemassa jotain omia vanhoja horinoitani yöpaidassa kun ulkona on Lissabonin perjantai-ilta? Kävelin pari korttelia ylimääräistä ja kun olin melkein jo takaisin kotiovella, käännyinkin sitten puistokioskin suuntaan vielä.  

Kioski oli juuri sulkemassa, mutta joskus onneen riittää yksi take away -punaviini muovimukissa
ja lämmin syyskesäyö omalla ikkunalaudalla istuskellen. 

—-

Sometimes all you need in for a perfect Friday night is a 1,40€

take away wine from a kiosk.