Syksy 2016, forever

Eräänä syyskuisena yönä herään outoon ääneen. En hetkeen edes tajua mikä se edes on.

Se on sade. Viimeksi kun tässä kaupungissa on satanut kunnolla joskus kesäkuussa.

On pakko nousta sängystä, vaikka kello näyttää kolmea aamuyöllä. Olo on hatara, sillä edellisenä iltana saan pitkästä aikaa ihan kamalan migreenikohtauksen, johon ei tunnu auttavan mikään. Onneksi niitä on nykyisin niin harvoin, etten oikein edes muista edellistä kertaa. Muistan kyllä sen vaiheen elämästäni, jolloin minulla on migreeni kerran viikossa ja kuinka helvettiä se oli.

Avaan ikkunan ja sen rullakon, jonka lasken iltaisin alas ettei aamuaurinko kuumentaisi kotiani ja katson ulos. Ihan järjetön kaatosade kastelee lähipuistosta aivan kaiken. Kuinka ihanaa!

Tietysti rakastan kesiä, jolloin on kuumaa eikä tarvitse kytätä säätiedotusta siltä varalta että voiko tehdä jotain vai pilaako sade taas kaiken. Mutta ensimmäinen öinen syyssade, onhan se ihanan virkistävää.

Istun ikkunalaudalla, kissa venyttelee lattiatyynyllä ja kuuntelee korva kovana sateen ropinaa. Sitten se siirtyy päivystämään ruokakupin viereen. Ei ei, takaisin nukkumaan, ei oo aamu, sanon sille.

Välihuomautus: olen alkanut puhumaan kissalleni myös englantia ja portugalia. Aina kun tulen kotiin myöhään, pyytelen kissalta anteeksi portugaliksi. Ja miksi? No ei mitään käsitystä.

Mutta mitä pidempään katselen ikkunalaudalla istuen yöllistä kaatosadetta, sitä surullisemmaksi tulen. Kesä on ohitse. Se kesä, jota ensin odotin ihan hulluna, sitten pelkäsin vielä enemmän ja josta tulikin sitten hyvä kesä. Se unirytmi, ettei saa unta ennen kolmea kertaakaan, istuu myöhäisiä kuumia öitä puistossa, nukkuu aina vähintään yhteentoista. Niitä helleaamuja, jolloin juo ensin pannullisen teetä kotona, sitten ottaa tavarat ja menee varjoisaan lähikioskiin kahville, koska siinä kuumuudessa ei muutakaan pysty tekemään. (Kuumia juomia olen vihdoin oppinut juomaan hellesäässäkin). Ja sitä ensimmäistä iltaa kun uskaltaa lähteä yöllisille retkille ilman pitkähihaista, edes siellä laukun pohjalla. Ja sitten taas sitä iltaa kun onkin yhtäkkiä niin kylmä, että on kietouduttava vilttiin istuessaan näköalaravintolassa ulkona.

Syksy. Nyyh, nyt on syksy,

synkistelen mielessäni. Koska tämä on todennäköisesti viimeinen syksyni tässä kaupungissa. 

Olen elänyt lähes koko elämäni odottaen tulevaa: ensi kevättä, parempaa onnea, uutta työpaikkaa, talvilomareissua, seuraavaa parempaa suhdetta, tulevaa kesää, lomaa, jotain isoa ja mullistavaa…

Juuri nyt olisin ihan tyytyväinen jos aika vaan pysähtyisi syksyyn kaksituhattakuusitoista.

Seuraavana aamuna onkin sitten edelleen kesä, mutta ilmassa on aavistus viileyttä. Olen ensimmäistä kertaa pitkät housut jalassa päiväsaikaan. Öinen syysfiilistely saa minut kuitenkin yllättävään toimeliaisuustilaan: hoidan monta kuukausikaupalla to do-listalla roikkunutta asiaa. Otan läppärin ja menen lounasaikaan kahvilaan kirjoittamaan. Lähetän pari meiliä, tilaan kylmäsavulohileipäni ilman sipsejä (syysryhdistäytyminen saisi ulottua myös muihinkin ruokailutottumuksiini) ja sitten kyselen viisaammalta ystävältä neuvoja muutamaan ammatilliseen asiaan.

Tehosyksy, fiilistelysyksy, ihan mikä syksy vaan, (kai) oon valmis jo sun tuloon.

(Ja intiaanikesä, saa vielä tulla.
Olen kuullut sen tarinan lokakuun lopusta, jolloin oli kerran 38 astetta lämmintä). 

—-

Bye bye summer, welcome fall 2016.