Sano kyllä!

 

 

Suomessa naapureille ei edes puhuta,
täällä niiden kanssa voi viettää vahingossa pitkän baari-illan, kun törmää viattomasti tiistai-iltana teekaupan edessä.

 

Olen kirjoittanut tällaisen lauseen tullessani kotiin eräänä yönä kello kaksi. Onhan se vähän yleistystä, mutta tuohon aikaan yöstä kaikki mutkat voikin vetää vähän suoriksi.

Eräänä tiistaina lähdin ostamaan suihkuverhoa kahdeksalta illalla. Kävelin Bairro Alton läpi kohti keskustaa, oli hiljaista, ei vielä edes illallisaika. Suihkuverhot olivat niin rumia, etten sellaista ostanutkaan. Katselin hetken keskustan jouluvaloja, mietin pitäisikö lähtellä Suomeen jotain joululahjoja. Sitten kävelin uudestaan Bairro Alton läpi kohti kotia, kello oli jo yhdeksän.

MENEE NIIN HUKKAAN ASUA TÄÄLLÄ,

mielessäni kävi taas se sama ajatuskulku. Se sama joka iski aina keväällä Helsingissä. Silloin kun oli kaunein yötön yö, joskus toukokuussa, mutta ei voinut joka ikinen ilta olla jossain yötä myöten, kun oli töitä ja kiireitä ja pakko oli nukkuakin. HUKKAAN MENEE, ajattelin aina illalla istuessani ikkunalaudalla katsellen sitä ihmeellistä valoisuutta. Kiskoin vastahakoisesti verhot eteen ja menin nukkumaan, vähän kiukkuisena.

Tätä samaa ajatuskulkua pyörittelen joskus arki-iltoina päässäni. Ja päivällä myös. Joka ilta ei voi illastaa ulkona, ei juoda viiniä kivoissa pikkubaareissa, ei vaan voi. Välillä on tehtävä hommia iltamyöhään, syötävä kotona kasvissosekeittoa, ei riitä rahat eikä aika eikä terveys olla koko ajan jossain ihmisten ilmoilla. Eikä riitä ystäväpiirikään.

Usein myös tämä samainen ajatuskulku pakottaa minut hengailemaan ulkona auringonpaisteessa keskipäivällä, sen sijaan että istuisin nenä kiinni tietokoneen ruudussa Sitten illalla katson aikatauluja ja to do -listojani ja tajuan: hitto vie, mutta sainpahan d-vitamiinia ilmaiseksi ulkoa.

Tuona iltana olisin halunnut poiketa yhdelle lasilliselle jonnekin. Tuntui että pää kaipaa taukoa ja tyhjänpäiväisyyksien puhumista. No äh, ei pitäis, meen kotiin, mietin siinä kuitenkin ohittaessani monta kivaa paikkaa. Vai pitäiskö, hmm, no kukaan ei asu näillä kulmilla, en jaksa mennä yksin, no äh,

kotiin keittään teetä siis.

Teekaupan jouluikkunaa tuijottaessani törmäsin sitten naapurinpoikaan, jota näin viimeksi kesällä jutellessani hänen koiralleen lähipuistossa. Naapurinpoika pussaa poskelle ja kysyy mitä kuuluu. Sitten yhteen ääneen valitamme viitisen minuuttia kaikista perusjutuista: liikaa töitä (hänellä) hemmetin gradu (minulla) liian kalliit vuokrat kaikissa paikoissa (molemmilla), kylmäkin on.

Oon just menossa muutamalle drinksulle parin kaverin kanssa, lähe mukaan.

No emmää (ruma villatakki, ei huulipunaa, akku melkein loppu, eikä me ees tunneta). Kahden sekunnin harkinta-ajan jälkeen muotoilen lauseen kuitenkin näin:

 

HELL YES!

 

 

Sinä iltana luon uuden pysyvän ystävyyssuhteen, tapaan unelmieni miehen ja saan mielettömän työtarjouksen. Ei, vaan juon inkivääridrinkkejä ja halpaa punkkua, saan riidan aikaan erään lihansyöjän kanssa ja huomaan vessan peilistä näyttäväni vähän rähjäiseltä.

Kannatti silti.

Äitikin sen opetti joskus: Nuorena kannattaa juhlia, vanhana kun ei enää oikein ole niitä juhlia. 

 

—-

 

In Finland I did not talk to neighbors. Here I go out with them half accidentally.