Post-Tokyo depression

 

Ughh, mikseivät kaikki ihmiset maailmassa voisi olla vain hiljaisia ja hyväkäytöksisiä japanilaisia, ajattelen jo vikalla viikolla Tokiossa, kun metrovaunuun tulee kaksi äänekästä, take away-ruokaa syövää amerikkalaista. Sitten saapuessani lähes kolmentoista tunnin lennon jälkeen Lontooseen, olen jo aivan kypsä tuuppiviin ja äänekkäisiin länsimaalaisiin ja haluaisin vain takaisin Japaniin. 

Kolmentoista tunnin lento kuulostaa etukäteen ihan hirveältä, mutta menee kuitenkin nopeasti kun nuokkuu parin tunnin päiväunet, katsoo muutaman leffan ja syö eteen kannettuja pasta-annoksia ja omaan laukkuun tungettuja keksipaketteja. 

Jossain Venäjä yllä ikkunasta näkyy karjalanpiirakoilta näyttävät vuoret, katselen niitä kuulokkeissa jotain surumielistä musiikkia, ja mietin sitä, voinko tulevaisuudessa enää edes matkustaa takaisin Japaniin. (Minulla on sinne nimittäin ikävä jo ennen kuin olen maasta poistunut). Kauniita lumisia vuoria lentokoneen ikkunasta katsellessani ajatus ilmastonmuutoksen vaikutuksista iskee nimittäin niin konkreettisesti päin naamaa. 

Ja sitten samalla ajattelen (itseänikin yllättävän) itsekkäästi: en ole jättämässä tälle planeetalle jälkikasvua, miksi minua siis pitäisi kiinnostaa mihin jamaan tämä maapallo jää minun poistuessani täältä. 

(Tiedän, en voi ajatella näin oikeasti, mutta hetkellisesti maailman näkemisen halu kirii maapallon pelastamisen halun ohitse). 

 

 

 

Syön matchakeksipaketin loput ja nukahdan. 

 

Lennolla vieressäni on tyhjä paikka, sitten jatkolento on taas sen verran myöhässä että ehdin sinne ilman paniikinomaista juoksemista. Tää on selvästi hyvän tuurin päivä, ajattelen, kunnes Lissabonin kentältä saan taksikuskin, joka veloittaa minulta aivan liikaa lyhestä matkasta kotiin, mutta olen liian väsynyt edes alkaakseni väittämään vastaan (enkä muista hetkellisesti sanaakaan portugalia). Haluan vain kotiin, nukkumaan omaan sänkyyni, ajattelen. Sitten jossain reippauspuuskassa alan tyhjentää matkalaukkua vielä samalla sekunnilla kun pääsen kotiin. Erittelen pyykkikasan, joululahjakasan ja loput asiat sullon lipaston laatikoihin. 

Olen buukannut kotiinpaluun jälkeisille päiville paljon töitä, koska tiedän jetlagin takia heräileväni joskus viideltä seuraavan viikon ajan. Siinähän sitten teen niitä hommia jääkylmässä kodissani villahuivien alla sängyssä ja odottaessani sitä että kahvikioski aukeaa yhdeksältä. Haluaisin valittaa ihan kauheasti siitä miten ikävöin Tokiota ihan hulluna, mutta ihan kiva on olla kotonakin. 
Kai. 

 

 

 

Tai itseasiassa vellon pienessä masennustilassa päiväkausia, kunnes kahvikioskin suosikkipoikani kysyy missä olenkaan ollut kun en ole käynyt jokapäiväiseen tapaani kahvilla. Olin kuukauden Japanissa, sanon ja poltan kieleni tulikuumaan kahviin. Ah, olet onnekas, hän sanoo. 

Niin olen. Tiedän sen.

 Kunhan vaan pääsen yli tästä tilasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

—-