Oma elämä

Parempaa kuin parrakkaat miehet

IMG_6634.JPG

Puistokioskin pöydässä, johon ilta-aurinko paistaa vielä lämpimästi, kysyn häneltä: Mitä juodaan?

Punaviiniä, tietysti, on vastaus. Juuri paras vastaus.

Haen kaksi mukillista, sitten kaivan laukustani kaksi suklaamunaa. Rakastan suklaata, hän sanoo. Ja hei, tässä käärepaperissa lukee portugaliksi rakastan sinua, hah,

kiitos ja samat sanat.

Viinin jälkeen siirrymme likööriin. Se maistuu vahvasti mantelilta ja vähän sitruunalta, jota kahvikioskin komea mies puristaa sen sekaan. Amendoa amarga, opettelen pöydässä. Amendoa amarga. Kun mene tiskille, en enää muista kumpaakaan sanaa. Aaamend, ei hitto, no otan tota samaa mitä äskenkin otettiin. 

Viereisessä pöydässä puhutaan kaksi tuntia pojista, ymmärrän sen verran. Kieliopintojen vuoksi en voi enää istua kahviloissa täysin omissa ajatuksissani kuuntelematta ihmisten puhetta. Se on hyvä ja huono yhtä aikaa. Kun ei ymmärrä kieltä, ei ymmärrä myöskään kaikkea sitä negatiivista mitä ympärillä puidaan jatkuvasti. Muttei sitten tietysti mitään muutakaan. Eli nykytilanne on kai ihan hyvä.

IMG_6633.JPG

Me puimme ihmissuhteita ja ulkomaille elämiseen liittyviä asioita ja sivuamme vähän työjuttuja. Aurinko ehtii laskea, on kaivettava laukusta villapaita ja paksu huivi. Sitten pyyhittävä punaviinihuulet nenäliinaan ja lisättävä huulipunaa. Viereisen baarin vessassa laitan vahingossa poskipunasiveltimellä puuteria otsaani. Onneksi on jo pimeää ja en ole turhan tarkka.  

Mietitään asioita, jotka jäävät mieleen tietyistä tuoksuista. Kerron miehestä, johon olin rakastunut ja jonka muistan edelleen tietystä turkkilaiselta kylpylältä tuoksuvasta suihkugeelistä. Mausteisen mantelisesta likööristä muistan sitten jatkossa aina tämän illan.

Kolmen tunnin päästä on kylmä ja nälkä. Kävellään pikkukauppaan ja pizzakojulle, ostetaan oluet ja pizzasliceja ja istutaan pilkkopimeässä suosikkinäköalapaikallani. Kaupungin valot välkehtivät alhaalla ja mietin ensimmäistä kertaa kun istuin siinä eräänä talvisena iltapäivänä. Nyt tuntuu että siitä on ikuisuus.

Ikuisuus on myös siitä hetkestä, kun makasin unettomina öinä valveilla Helsinkikotini parvella ja mietin, saisinko suureellista elämänmuutosprojektiani ikinä toteutettua. Ja sitä, onko Lissabonissa torakoita ja voisinko ostaa kahdensadan euron silkkijakun. Kai on ja ei kannata.

Loppuillasta päädymme baariin (tai lähinnä sen edustalle kadulle) isommassa seurueessa. Lippispäinen poika, jota en ole aiemmin tavannut, kertoo eroja Pohjois- ja Etelä-Portugalista. Minä juon vettä vesipullostani ja kerron millaisia kaikkia outoja lakeja Suomessa onkaan. Hän kertoo haluavansa nähdä revontulet vielä joskus ja minä en jaksa taas selittää sitä että ei niitä revontulia siellä Suomessa joka puolella aina nähdä. 

Joskus kahden maissa tulee kylmä, vaikka olen pukeutunut häneltä lainattuun lämpimään takkiin. Kotimatkan taitamme yhtä matkaa, koska asumme samoilla kulmilla. 

Ennen kun tiemme erkanevat, halaan häntä ja tajuan:

Mulla on vihdoin ystävä tässä kaupungissa. Portugalilainen, paikallinen ystävä. Tyttö. Viininjuontiseuralainen.

Ystävä. 

Se on juuri nyt miljoona kertaa ihanampaa kuin kukaan mies. 

—-

Girls night out is the best night out. 

13 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *