Pakkaamista ja palveluksia

Istun kotisohvalla auringon paistaessa sisään.

Koko aamupäivän olen pakannut omaisuuttani. Muistan elävästi sen, kun hihkuin vuosi sitten instagramissa, että koko omaisuuteni mahtuu nykyisin matkalaukkuun ja rinkkaan. Eipä muuten mahdu enää.

Jostain kummasta on ilmestynyt laatikoita, kasseja ja pussukoita, täynnä kirpparilöytöastioita, koulumonisteita, kirjoja, lehtiä ja kesämekkoja. Kenkiäkin on yksi jättikassillinen, vaikka olen käyttänyt läpi koko syksyn, talven ja alkukevään samaa paria. Miksi, oi miksi?

Lataan Uberin, koska aikomukseni on muuttaa sillä. Mikset käytä Uberia, kaikki aina kyselevät täällä, Portugalilaiset taksikuskit on aina niin kamalia, aina sanotaan. En käytä Uberia, koska tavalliset taksitkin on halpoja, perustelen aina. Sitä paitsi taksit ovat lähes ainoa paikka, jossa oikeasti puhun portugalia. Enkä ollenkaan allekirjoita sitä, että taksikuskit olisivat täällä töykeitä. 
Sitten kuitenkin räpellän ensikertalaisena Uberia, enkä ole ihan varma tilasinko auton vahingossa juuri nyt.

Aiemmin samalla viikolla lähetän viestin, jossa harjoittelen täällä oppimaani lausetta:
Podia fazer-me um favor, voisitko tehdä minulle palveluksen.

Viestin kirjoitan tietysti englanniksi, suurin harjoitus tässä on se avun pyytäminen.

Viesti menee pisimmälle miehelle, jonka tunnen koko maasta ja syy on se, että haluan kauniin Muuto –lamppuni katosta alas enkä ylety sinne itse. En vaikka roudaan pöydän huoneeseeni ja laitan korkokengät jalkaan. Ei hemmetti, tapan itseni tällä pelleilyllä, ajattelen ja myönnyn laittamaan avunpyytöviestin. Tarjoan dinnerin, voit sanoa myös ei, ja niin edelleen. Saan vastauksen saman tien: Totta kai.

Jo kuukautta aiemmin olen kysynyt erästä toista autollista miestä muuttoavuksi, mutta nyt tietysti sanon hänellekin, että jos sulla on jotain muuta, kyllä mä varmaan taksillakin pääsen, ei sun oo pakko tulla, don´t worry.
Totta hitossa tuun, mehän sovittiin tää jo aikaa sitten, on vastaus. Kun lähettelen perään sydänhymiöitä, tunnen itseni vähän tyhmäksi. Miksi tämä avun pyytäminen on edelleen niin hemmetin hankalaa. Uuteen maahan muuttaessa sitä on joutunut kuitenkin tekemään paljon useammin kuin vanhassa elämässä. Portugalin kurssikirjassakin on avunpyyntöesimerkkeinä se, että pyydetään naapuria ruokkimaan kissa lomamatkan ajan. Itse kun pystyn juuri ja juuri pyytämään ystäviltäni tällaista palvelusta. 

Kaiken viestittelysäätämisen, pakkaamisen ja omaisuuden inventoimisen jälkeen väsyttää. Otan lasillisen muuttoviiniä. On vappuaatto ja selaan instagramista kaikkien ihania vappukuvia. Whatsapp piippaa munkkeja ja serpentiiniä näytölle jatkuvalla syötöllä.

On ikävä kaikkea,
Suomen kevätvaloa, Helsingin katuja, ystäviä, nousuhumalaa. Ihan hiton ikävä, vaikka aina en ollutkaan niin innoissani niistä pakkojuhlimisilloista. Nyt haluaisin vain ystäväni valkoiseen valoisaan asuntoon, istumaan pitkän Artekin pöydän ääreen syömään munkkeja ja puhumaan kesäsuunnitelmista. On niin ikävä juhlia, joissa ymmärsi kaikkien puhumaa kieltä.

Juon viiniä ja tuijottelen ensimmäisen oikean Lissabon –kotini ikkunanäkymää ja kultasohvalla autuaan tietämättömänä nukkuvaa kissaa. 

Huomenna uudet kulmat ja uusi koti. Jo kolmas tässä maassa. Miten tää aika voikin mennä näin nopeaa tahtia?

—-

The most important thing I´ve learned in Portugal: Podia fazer-me um favor?

AKA Asking for help, which has always been SO difficult for me.